Tulevaisuuden sivistys alkiolaista sivistystä?

Tieto on tullut yhä kiinteämmin osaksi ihmisen varallisuutta. Nykyisin sitä hankitaan koulutuksen muodossa lapsesta aikuiseksi, ja vielä senkin jälkeen. Tämä sen vuoksi, että koulutuksen merkitys on vahvistunut yhteiskunnassamme. Koulutustarpeet ovat lisääntyneet,mitä kuvaa osaltaan esimerkiksi se, että kulutuselektorniikkaan liittyvän tiedon puoliintumisaika on tätä nykyä vain parisen vuotta. Tietotulva pakahduttaa myös eri oppilaitosten opetussuunnitelmia, ja jos väljyyttä jonnekin jääkin, oppikirjat ja -materiaalit täydentävät sitä tehokkaasti. Kaikki kunnia opetussuunnitelmien laatijoille, jotka metsästävät spesiaalitiedon viidakossa kontrollin lankoja. Konsensusta oleellisesta joudutaan varmasti usein hakemaan, ja miettimään, millainen tieto lisää viisautta ja sitä kautta sivistystä.

Liittäisin tähän keskusteluun kysymyksen ensinnäkin niistä arvoista, joiden mukaan me haluamme suomalaista koulutuspolitiikkaa suunnata. Alkiolaisen ihanteen mukaan yhteiskunnallinen tasa-arvo lähtee koulutuksen tasa-arvosta. Koulutuspolitiikkaan liittyvällä arvokeskustelulla tulee olla paikkansa sekä kansallisella, Euroopan laajuisella että myös globaalilla tasolla. Miten tekninen, ekologinen ja sosiaalinen näkökulma saataisiin myös koulutuskeskustelussa synteesiin? Ajallisesti näiden näkökulmien olisi tärkeä kuulua jo perusopetuksen kivijalkaan. Onko maksuton koulutus meidän tavoitteemme, kuten YK:n yleissopimuksessa on linjattu, vai onko koulutus tuote, jota voi hyödyntää rahallista korvausta vastaan? Keskustelu koulutuksen maksuttomuudesta on käynyt kuumana nyt yliopistolakiuudistuksen yhteydessä. Sen on nostanut ansiokkaasti esille ja omaksi vaaliteemakseen myös Suomen ylioppilaskuntien liitto näiden eurovaalien alla.

Lissabonin strategian yhteydessä oleva koulutuspolitiikkaa linjaava työohjelma on ollut vaikuttamassa kansallisiin suuntaviivoihin jo vähän aikaa. Onnea on ollut pelissä, ja koulutuksen maksuttomuudesta Euroopan parlamentissa pidetyt äänestykset ovat menneet ainakin toistaiseksi nurin. EU:ssa vain pieni vähemmistö puolustaa pohjoismaisen mallin mukaista maksuttomuutta, ja sen vuoksi tähän ei liity jatkossakaan pyhää koskemattomuutta. Vaikka maksuttoman koulutuksen toteuttaminen ei ole realistista koko EU:n alueella, kannustan tulevia meppejä pitämään tässäkin puoliamme. Ylpeytemme aihe olkoon se,että harvalla EU-maalla on näin hyvin pullat uunissa.

Millaisten rakenteiden kautta hyvää koulutuspolitiikkaa voidaan toteuttaa jatkossa? Jos esimerkiksi yliopistokoulutus valjastettaisiin parantamaan välittömästi vain viennin kilpailukykyä tai työntekijöiden osaamistasoa, säilyisivätkö luovat innovaatiot enää olemassa? On hyvä tunnustaa myös teoreettisen tutkimuksen periaatteellinen merkitys nopeasti muuttuvassa maailmassa. Ehkä sivistysyliopiston on paras hengittää tulevaisuudessakin omilla keuhkoillaan.
Voisi myös kysyä, tarvitseeko Suomi kahdentasoista ammattisivistystä tulevaisuudessa? Yhteiskunnan rakennemuutos tulee heijastumaan vahvasti myös koulutuspoliittiselle sektorille, ja ammatillinen osaaminen tulee kyllä korostumaan nykyistä selvemmin. Mutta opiskelijamäärät ovat laskussa. Eurooppalaisesta vertailusta voisi myös sanoa, että meillä ammattikorkeakoulujen alajakauma on suppea, mutta kenttä on poikkeuksellisen tiheä. Euroopan laajuisessa vertailussa huomionarvoista on ammattikorkeaopiskelijoiden kohdalla sekin, että muodollisesti korkeakoulutusta vastaamattomassa ammattiasemassa olevien osuus on vertailussa kaikkein suurin. Uudelleenarviontia myös kahta korkeakoulukenttää käsittävästä duaalimallista soisi tehtävän esimerkiksi näistä syistä rohkeammin.


Tulevassa koulutusajattelussa oppijan omaehtoisuus, ikärajattomuus ja oppiaineita yhdistävät näkökulmat saisivat minusta tulla vahvistumaan. Palaan vielä arvoihin. Ehkä yksi vaativimmista -ja keskeisimmistä- haasteista liittyy globaaleihin ongelmiin, kuten elinympäristömme säilymiseen. Tämän ajan aikalainen on perinyt taukoamattoman talouskasvun ideologian, mutta on sanottava ettei se ole kovin vastuullista kasvatusta meidän jälkipolvillemme. Omaan osaamiseemme liittyvää potentiaalia tarvitaan erityisesti siihen, millä tavoin tämä ideologia saadaan kulkemaan rintarinnan kestävän kehityksen aatteen kanssa.
Kansainvälistyvä Suomi jakaa edelleen yhteisen huolen ympäristöasoista ja hyvinvoinnin tasaisemmasta jakaantumisesta maanosien kesken. Alkio kiteyttää minusta sivistyksen tarkoituksen osuvasti: ”Sen tehtäviin ei kuulu kehittää ihmisen mukavuusvaatimuksia rajattomiin, vaan kehittää ihmisen kykyjä kaikilla niillä aloilla, missä ihminen pyrkii siveelliseen vapauteen ja luonnonherraksi sekä poistamaan niitä taipumuksia ja ajatustapoja, jotka edistävät ihmiskunnan alentumista ja rappeutumista”.