Kaverille ei jätetä - vai miten se meni?
Juuri tälläkin hetkellä me tavalliset veronmaksajat maksamme kalliita euroja ahtaajien käsittämättömän pitkän lakon johdosta. Minun päähäni ei mahdu se, että nykypäivän Suomessa voidaan ylipäätään esittää vaatimuksia työntekijöille kuten ahtaajat ja AKT ovat nyt tehneet. Missä on alan yhteiskuntavastuu, jos esimerkiksi metsäteollisuudelle jokainen lakkopäivä maksaa 30 miljoonaa euroa? Toivon, että ratkaisuun päästään mahdollisimman pian. Lauantaina vietettiin talvisodan päättymisen vuosipäivää. Keskustalainen ajatus- ja arvomaailma vierastaa lakkoaseen käyttämistä viimeiseen asti. Me haluamme toimia yhteiskuntamme puolesta rakentavasti, sovittelevasti ja uusia avauksia tehden. Tällaiseen "talvisodan henkeen" kannustan kaikkia suomalaisia nykyisenä haasteellisena aikana!
SAK uutisoi aamun Helsingin Sanomissa palkkojen saamista avoimeen vertailuun työpaikoilla. Kannatan lämpimästi ajatusta. "SAK:n mukaan palkoista voitaisiin työpaikoilla tehdä julkisia samaan tapaan kuin ovat lehdistössäkin esitellyt verotiedot ja julkisen sektorin työntekijöiden palkat", toteaa HS:n verkkolehti. Nyt on korkea aika puuttua työelämän tasavertaisuuteen, oikeudenmukaisuuteen ja kannustavuuteen. Talouden taantuma jos mikä vaatii erityisen vahvaa yhteisvastuun mieltä. On löydettävä uusia keinoja, joilla palautetaan Suomen taloudellinen ketteryys ja kansalaisten usko parempaan huomiseen. Miesten ja naisten väliset palkkaerot on poistettava - ei voi olla "miesten euroja" ja "naisten euroja".
SAK:n mukaan työpaikoilla tehtävät palkkakartoitukset ovat liian karkeita. Ne eivät auta tasoittamaan naisten ja miesten välisiä sitkeitä palkkaeroja. Vuonna 2005 voimaan astuneen tasa-arvolain velvoitteiden täyttämiseen kuuluu myös työelämä. On mielenkiintoisaa, että Hesarin mukaan vain vähän yli puolet yli 30 työntekijää työllistävistä työnantajista on tehnyt niiltä vaaditut palkkakartoitukset ja kartoitusten laadussakin on usein puutteita. Nyt olisi korkea aika tehdä nämä kartoitukset, joilla osaltaan parannetaan työelämässä viihtymistä ja ehkä jopa pidennetään työuria.
Opiskelijana kannatan työelämän ja koko yhteiskuntamme kehittämistä, jossa otetaan käyttöön negatiivinen tuloverojärjestelmä, mietitään perheverotuksen mallia, panostetaan ekologiseen ja energiaintensiiviseen rakentamiseen, tuetaan kohtuuhintaista asumista, tuetaan julkista liikennettä, nostetaan tulorajoja, jotta opiskelun aikainen työnteko ei ole este opiskelulle, rakennetaan uusi ja joustavampi kodinhoitojärjestelmä, luodaan AMK-opiskelijoille tasavertainen terveydenhoitojärjestelmä kuin yliopistolaisillekin, ja mietitään loppuun asti, miten haluamme kouluttaa nuorisomme ja lapsemme. Rakennetaan takaisin se hyvinvointiyhteiskunta, jonka olemme menettäneet. Tai oikeastaan, me voimme rakentaa vielä paremman.
Kaveria ei jätetä - vai miten se meni?
Kalle Peltokangas
torstai 18. maaliskuuta 2010
maanantai 1. maaliskuuta 2010
Tavoiteohjelmasta
Viime viikon perjantaina Suomen Keskusta laittoi tavoiteohjelmaluonnoksensa kommenttikierrokselle. Ohjelmaluonnoksessa on paljon hyvääkin asiaa, mutta sen sisällön voimakkaana pohjavireenä on tietynlainen kyynisyys aikaamme kohtaan. Ohjelman kolme keskeistä teesiä ovat puoluejohtaja Vanhasen mukaan:
”1) miten me suomalaiset pärjäämme globalisaatiossa, millä me elätämme itsemme kiristyvässä kilpailussa
2) miten me suomalaiset järjestämme omat työmme ja palvelumme ja niiden rahoituksen nopeasti ikääntyvässä yhteiskunnassa
3) miten vastaamme ilmastonmuutokseen, miten saamme oikein kunnolla muutettua ihmisen taloudellisen toiminnan tasapainoon luonnon asettamien ehtojen kanssa.”
Ohjelman keskeisenä teesinä on löytää erilaisia sopeutumiskeinoja väistämättömänä nähtäviin muutoksiin. Keskusta siis näkee poliittisen toiminnan päämäärät vaihtoehdottomina, jolloin ainoastaan keinot tarvitsevat ratkaisuja. Kaukana ovat ne ajat, kun keskusta halusi kriittisellä tavalla muuttaa yhteiskunnallista todellisuutta sosiaaliradikaaleilla reformeillaan. Eli kun ennen ulkopuolelta tuleva muutos vaati politiikan avulla tehtävää suunnanmuutosta, niin 2000-luvun politiikan tunnussana on sopeutuminen.
Vanhasen viime vuonna uudelleen herättämää kolmannen tien retoriikkaa on kiitelty laajalti, joten sillä oma luonnollinen paikkansa myös tässä ohjelmassa. En kuitenkaan itse lähtisi kyseistä retoriikkaa sen nykymuodossa kehumaan. Vanhaselle kolmas tie on oman näkemykseni mukaan vain uusi tapa sopeutua globaalin talouskilpailuun, eli markkinatalouden eetoksen rinnalle ainoastaan lisätään valtiokapitalismin muotoja. Missään en ole nähnyt puhuttavan vulgaarimaterialismin kritiikistä, josta kolmannessa tiessä on alkujaan kysymys.
Oma mielenkiintoinen juonne ohjelmassa on Vanhasen hellimä ajatus työurien pakollisesta pidentämisestä. Asiaa perustellaan hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisellä huoltosuhteen muuttuessa radikaalisti. Kyllähän se tietyllä tapaa onkin näin, mutta eikö ensin voisi ratkaista esimerkiksi rakenteellisen työttömyyden ongelmia? Työurien mahdollinen pidentäminen on pelkkää hyttysen ininää verrattuna siihen, että meillä on samaan aikaan varaa pitää yhteiskunnassamme yli 200 000 (luku todennäköisesti kasvaa laman myötä) rakenteellisesta työtöntä. Miksi tämä ohjelma ei tarjoa tähän kysymykseen konkreettista vastausta? Tavoiteohjelma on hiljaa myös julkisen sektorin tuottavuuden parantamisesta, joka on kuitenkin tärkein keino pitää edes jonkinmoinen hyvinvointivaltio pystyssä.
Tärkeä kysymys on myös keskustan voimakkaasti ajama metropolipolitiikka. On turhan yksisilmäistä väittää, että sen kannattaminen liittyisi vain keskustan haluun lisätä kannatustaan pääkaupunkiseudulla. Tavoiteohjelma argumentoikin melko selvästi suurten kaupunkien menestyksen merkityksestä kilpailuvaltiomme menestykselle. Tämä alueellisten kilpailukeskittymien mainitseminen on selvästi ristiriidassa alueellisen tasapainon kanssa, josta tavoiteohjelma myös puhuu.
Itse haluaisin ohjelmasta kokonaan pois tähän kilpailukykyimperatiiviin linkittyvän eetoksen. Se on mielestäni niin voimakkaassa ristiriidassa ihmisyyden kehitystarpeen ja tasapainoisen ympäristösuhteen kanssa, ettei sillä saisi olla paikkaansa kepun ohjelmassa. Keskustan ei tarvitse olla papukaija, joka toistelee kilpailukykyimperatiivia kuorossa muiden yhteiskunnallisten voimien kanssa. Jos haluamme olla omaleimainen vaihtoehto, niin voimme käsitteekseni olla myös kriittisiä vallitsevia konstruktioita kohtaan? Itse en ainakaan voi allekirjoittaa tällaista tavoiteohjelmaa, joka on räikeässä ristiriidassa materialismiin kriittisesti suhtautuvan periaateohjelman kanssa.
Tavoiteohjelman vahvuudet liittyvät omasta mielestäni muutamaan yksittäiseen/konkreettiseen avaukseen, joita se pitää sisällään. Jos koko ohjelmaa ei ole enää mahdollista muuttaa, niin ainakin on sentään mahdollista ottaa yksittäisiä voittoja konkreettisissa asioissa. Puollettavia asioita ohjelmaluonnoksessa ovat esimerkiksi kaksoiskuntatalaisuuden mahdollistaminen, maakuntien aseman vahvistaminen tai vaikkapa materiaalitehokkuuteen panostaminen. Samalla kuitenkin herää kysymys, kuinka uskottavana ympäristöpuolueena keskusta voi itseään pitää, jos se kannattaa turpeen käyttöä energiantuotannossa?
Tavoiteohjelma kaipaa myös uusia avauksia. Mielellään olisin nähnyt puhuttavan negatiivisesta tuloverosta tai perusturva-ajattelun laajentamisesta kehitysyhteistyöhön. Samalla olisi ollut mukava lukea, mitä muuta keskusta aikoo tehdä suomalaisen korkeakoulukentän eteen kuin kehittää Aalto-yliopistoa.
Toivon mukaan näihin ja moniin muihin tärkeisiin kysymyksiin saadaan viimeistään puoluekokouksessa ratkaisu, kun kuumana käyvä kenttä pääse antamaan oman vastauksensa maaliskuun loppuun kestävällä kommenttikierroksella. Panokset ovat suuret, sillä tavoiteohjelmasta päättäminen on poliittisessa mielessä keskustalle huomattavasti tärkeämpi ratkaisu kuin median ja suuren yleisön huomiota keräävä puheenjohtajakilpailu.
Markus Ylimaa
”1) miten me suomalaiset pärjäämme globalisaatiossa, millä me elätämme itsemme kiristyvässä kilpailussa
2) miten me suomalaiset järjestämme omat työmme ja palvelumme ja niiden rahoituksen nopeasti ikääntyvässä yhteiskunnassa
3) miten vastaamme ilmastonmuutokseen, miten saamme oikein kunnolla muutettua ihmisen taloudellisen toiminnan tasapainoon luonnon asettamien ehtojen kanssa.”
Ohjelman keskeisenä teesinä on löytää erilaisia sopeutumiskeinoja väistämättömänä nähtäviin muutoksiin. Keskusta siis näkee poliittisen toiminnan päämäärät vaihtoehdottomina, jolloin ainoastaan keinot tarvitsevat ratkaisuja. Kaukana ovat ne ajat, kun keskusta halusi kriittisellä tavalla muuttaa yhteiskunnallista todellisuutta sosiaaliradikaaleilla reformeillaan. Eli kun ennen ulkopuolelta tuleva muutos vaati politiikan avulla tehtävää suunnanmuutosta, niin 2000-luvun politiikan tunnussana on sopeutuminen.
Vanhasen viime vuonna uudelleen herättämää kolmannen tien retoriikkaa on kiitelty laajalti, joten sillä oma luonnollinen paikkansa myös tässä ohjelmassa. En kuitenkaan itse lähtisi kyseistä retoriikkaa sen nykymuodossa kehumaan. Vanhaselle kolmas tie on oman näkemykseni mukaan vain uusi tapa sopeutua globaalin talouskilpailuun, eli markkinatalouden eetoksen rinnalle ainoastaan lisätään valtiokapitalismin muotoja. Missään en ole nähnyt puhuttavan vulgaarimaterialismin kritiikistä, josta kolmannessa tiessä on alkujaan kysymys.
Oma mielenkiintoinen juonne ohjelmassa on Vanhasen hellimä ajatus työurien pakollisesta pidentämisestä. Asiaa perustellaan hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisellä huoltosuhteen muuttuessa radikaalisti. Kyllähän se tietyllä tapaa onkin näin, mutta eikö ensin voisi ratkaista esimerkiksi rakenteellisen työttömyyden ongelmia? Työurien mahdollinen pidentäminen on pelkkää hyttysen ininää verrattuna siihen, että meillä on samaan aikaan varaa pitää yhteiskunnassamme yli 200 000 (luku todennäköisesti kasvaa laman myötä) rakenteellisesta työtöntä. Miksi tämä ohjelma ei tarjoa tähän kysymykseen konkreettista vastausta? Tavoiteohjelma on hiljaa myös julkisen sektorin tuottavuuden parantamisesta, joka on kuitenkin tärkein keino pitää edes jonkinmoinen hyvinvointivaltio pystyssä.
Tärkeä kysymys on myös keskustan voimakkaasti ajama metropolipolitiikka. On turhan yksisilmäistä väittää, että sen kannattaminen liittyisi vain keskustan haluun lisätä kannatustaan pääkaupunkiseudulla. Tavoiteohjelma argumentoikin melko selvästi suurten kaupunkien menestyksen merkityksestä kilpailuvaltiomme menestykselle. Tämä alueellisten kilpailukeskittymien mainitseminen on selvästi ristiriidassa alueellisen tasapainon kanssa, josta tavoiteohjelma myös puhuu.
Itse haluaisin ohjelmasta kokonaan pois tähän kilpailukykyimperatiiviin linkittyvän eetoksen. Se on mielestäni niin voimakkaassa ristiriidassa ihmisyyden kehitystarpeen ja tasapainoisen ympäristösuhteen kanssa, ettei sillä saisi olla paikkaansa kepun ohjelmassa. Keskustan ei tarvitse olla papukaija, joka toistelee kilpailukykyimperatiivia kuorossa muiden yhteiskunnallisten voimien kanssa. Jos haluamme olla omaleimainen vaihtoehto, niin voimme käsitteekseni olla myös kriittisiä vallitsevia konstruktioita kohtaan? Itse en ainakaan voi allekirjoittaa tällaista tavoiteohjelmaa, joka on räikeässä ristiriidassa materialismiin kriittisesti suhtautuvan periaateohjelman kanssa.
Tavoiteohjelman vahvuudet liittyvät omasta mielestäni muutamaan yksittäiseen/konkreettiseen avaukseen, joita se pitää sisällään. Jos koko ohjelmaa ei ole enää mahdollista muuttaa, niin ainakin on sentään mahdollista ottaa yksittäisiä voittoja konkreettisissa asioissa. Puollettavia asioita ohjelmaluonnoksessa ovat esimerkiksi kaksoiskuntatalaisuuden mahdollistaminen, maakuntien aseman vahvistaminen tai vaikkapa materiaalitehokkuuteen panostaminen. Samalla kuitenkin herää kysymys, kuinka uskottavana ympäristöpuolueena keskusta voi itseään pitää, jos se kannattaa turpeen käyttöä energiantuotannossa?
Tavoiteohjelma kaipaa myös uusia avauksia. Mielellään olisin nähnyt puhuttavan negatiivisesta tuloverosta tai perusturva-ajattelun laajentamisesta kehitysyhteistyöhön. Samalla olisi ollut mukava lukea, mitä muuta keskusta aikoo tehdä suomalaisen korkeakoulukentän eteen kuin kehittää Aalto-yliopistoa.
Toivon mukaan näihin ja moniin muihin tärkeisiin kysymyksiin saadaan viimeistään puoluekokouksessa ratkaisu, kun kuumana käyvä kenttä pääse antamaan oman vastauksensa maaliskuun loppuun kestävällä kommenttikierroksella. Panokset ovat suuret, sillä tavoiteohjelmasta päättäminen on poliittisessa mielessä keskustalle huomattavasti tärkeämpi ratkaisu kuin median ja suuren yleisön huomiota keräävä puheenjohtajakilpailu.
Markus Ylimaa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)