maanantai 31. maaliskuuta 2008

Yhden miehen show

Keneltäkään on tuskin jäänyt huomaamatta ulkoministerimme kommuni­koin­ti­yri­tykset. Tekstiviestijupakka on paisunut Suomen mittakaavassa jo valtaviin mit­tasuhteisiin. Lehtien löö­pit täyttyvät kyllästymiseen saakka Ilkka Kanervan tulemisista ja me­ne­mi­sis­tä. Kaikkia (toimittajia?) tuntuu kiin­nos­ta­van mitä ul­koministerimme yksityiselämään kuu­luu. Yksityiselämän seikkailut ovat joh­ta­neet jo siihen, että ministerin pätevyyttä teh­tä­viinsä puntaroidaan ja ko­koo­muk­sen kan­natuksen arvellaan laskevan kohun vuoksi. Surullista onkin, että kohu näyttää to­den totta vaikuttaneen ministerin työ­ky­kyyn, näin ainakin Len­nart Meri -kon­ferenssin osalta. Kumpi tuli ensin muna vai kana?

On hyvä, että politiikka on otsikoissa ja kansan kiinnostuksen kohteena. Ikä­vää vain on se seikka, että politiikka itsessään ei saa tekstiviestikohujen kal­tais­ta kiinnostusta. Varsin vähän päivälehdissä ja muussa mediassa puhutaan siitä millaisia päätöksiä päivän polttavimmissa kysymyksiä tehdään ja mil­lai­sin perusteluin niitä tehdään. Sen sijaan kirjoitetaan poliitikkojen yksityiselämään koh­dis­tu­vis­ta asiois­ta, tekstiviesteistä ja avioeroista. Arvostelun kohteena ovat hen­ki­lö­koh­taiset ratkaisut eikä niinkään tehtävässä toimiminen. Julkisuuden hen­ki­löi­den oi­­keus yksityisyyteen näyttää osin jäävän yleisen uteliaisuuden alle. Toki voi olla myös aiheellista kysyä, että onko yksityisasioitaan Kanervan ta­voin hoitavat ih­mi­set kykeneviä huolehtimaan yhteisistä heille luotetuista asiois­ta? Ovatko he kansan luottamuksen arvoisia? Periaatteellista kes­kus­telua onkin hyvä käydä, asiallisesti ja järjellisissä mittasuhteissa.

Vaikka ulkoministerin toimia yksityiselämässä kukin voi itsekseen moralisoida ja ministeriltä tuleekin, maamme edustajana, odottaa tietyn ”standardin” käy­tös­tä, alkaa mediamyllytys olla mielestäni jo hiukan absurdeissa mit­ta­suh­teista. Ai­na­kin mi­nun sympatiani alkavat olla ulkoministerin puolella. Ministerin toiminta ei ehkä ollut sitä kaikista toivottavinta ja anteeksi on pyydetty, joten eiköhän asia ala olla jo kä­sitelty ja oppi mennyt perille. Muitakin asioita olisi mistä voisi kirjoittaa. Sellaisia aika tärkeitäkin, kuten esi­mer­kiksi Suomen osallistuminen Naton val­mius­jouk­kojen operaatioihin tai vaikkapa tuleva sosiaaliturvauudistus.


Anna-Kaisa Rinkinen
Keskustan Opiskelijaliiton varapuheenjohtaja

lauantai 29. maaliskuuta 2008

Mikä korkeakoulukenttää liikunnan suhteen vaivaa?

Olen seurannut usean vuoden ajan sivusta korkeakouluasteen keskustelua liikunnan tarpeellisuudesta yliopistoissa ja ammattikorkeakouissa ja erityisen surullisena liikuntapalveluiden alasajoa paikkakunta toisensa jälkeen. Pystyn ymmärtämään, ettei nyt niitä liikuntakursseja mahdu mukaan muutoinkin jo täysiin opintosuunnitelmiin, mutta ymmärrykseni ei riitä enää siihen, ettei opisekelijalle pystytä tarjoamaan mahdollisuuksia liikuntaan kohtuuhintaisesti (tai mieluiten tietenkin ilmaiseksi) vapaa-ajallaan korkeakoulun puolesta. Korkeakoulut ovat valitettavan useilla paikkakunnilla täysin haluttomia panostamaan ja resurssoimaan opiskelijan liikuntamahdollisuuksiin kampuksilla. Syynä yleensä on säästäminen, eli liikuntasihteerin toimenkuvan muokkaaminen joksikin aivan muuksi ja liikuntatilojen remontointi kasvavan tilatarpeen vuoksi vaikka hallintokeskukseksi.

Mikä ihme on, ettei korkeakouluissa liikuntaa voida ymmärtää opiskelijan hyvinvoinnin kannalta yhtenä merkittävänä tekijänä, joka ylläpitää ja parantaa opiskelijan opiskelukykyä? Kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin kuuluu henkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin lisäksi olennaisesti fyysinen hyvinvointi eli liikunta, ja näillä kaikilla on suuri merkitys opiskelukyvyn ylläpidossa. Kuitenkaan tätä ei korkeakouluissa yleensä tajuta, eivätkä opiskelijajärjestöt vielä osaa argumentoida liikunnan puolesta tarpeeksi voimakkaasti omassa korkeakoulussaan.

Ensimmäisen ja toisen koulutusasteen liikunnan järjestämisvelvoite on kirjattu lakiin. Kolmas- eli korkeakouluaste on suomalaisen koulutusjärjestelmän ainoa osa, jossa liikunnalla ei ole mitään virallista asemaa, vaan palvelut ovat täysin riippuvaisia korkeakoulun omasta suhtautumisesta liikuntapalveluihin. Nyt kun valtio on alkanut toimiin suomalaisten terveyden edistämiseksi terveysliikunnan kautta, on mielenkiintoista nähdä, kuinka se tulee konkreettisesti vaikuttamaan kolmannen asteen opiskelijoihin. Opetusministeriön selvitysryhmän esitys Kansalliseksi liikuntaohjelmaksi julkaistiin tämän kuun puolessa välissä, ja lausuntokierrosten jälkeen se olisi tarkoitus saada ministeriön käyttöön syksyllä. Esitys sisälsi opiskelijoiden kannalta positiivisia sävyjä, kuten ehdotuksen, jonka mukaan jokaisen koreakoulun tulisi laatia strategiansa pohjalta hyvinvointistrategia, joka sisältäisi myös liikunnan, sekä tavoiteen korkeakoulujen keskinäisen alueellisen yhteistyön lisäämiseksi liikunta- ja hyvinvointipalveluiden turvaamiseksi. Kokonaisuudessaan ohjelman voi lukea OPM:n nettisivuilta, www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2008/Liikkuva_ja_hyvinvoiva_Suomi_2010-luvulla. Jään erityisellä mielenkiinnolla odottamaan korkeakoulujen lausuntoja esityksestä ja lopullista Kansallista liikuntaohjelmaa. Ehkä vihdoin saamme toimivan työkalun liikuntapalveluiden turvaamiseen ministeriön taholta.

Kehittyvä Suomi tarvitsee innovaatioita, mutta vain hyvinvoiva opiskelija tekee niitä.

Ulla Hyvönen
varapuheenjohtaja
Opiskelijoiden liikuntaliitto OLL

tiistai 25. maaliskuuta 2008

Isät, käyttäkää oikeuttanne vanhempainvapaaseen!

Vuosittain noin 50 000 suomalaista miestä saa lapsen. Lähes kaikki hyödyntävät 18 arkipäivän isyysvapaansa, mutta vain kymmenesosa jää vanhempainvapaalle. Vuoden 2007 perhevapaauudistuksesta huolimatta vanhempainvapaa ei ole muodostunut osaksi isien normaalia elämää. Tilannetta selitetään, kuten niin montaa muutakin asiaa, perinteisillä rooliodotuksilla ja taloudellisilla seikoilla. ’Isät perhevapaalle’ onkin sosiaali- ja terveysministeriön sekä työmarkkinajärjestöjen projekti, jolla halutaan antaa tietoa isille vanhempainvapaasta sekä muista perhevapaista.

Vanhemmat voivat pitää vanhempainvapaata yhteensä 158 arkipäivää äitiysvapaan päättymisestä. Molemmat vanhemmat voivat pitää kokoaikaista vanhempainvapaata enintään kaksi vapaajaksoa, jolloin jakson vähimmäispituus on 12 arkipäivää. Vanhempainvapaata voi pitää myös osittaisena, jolloin kumpikin vanhempi tekee työnantajansa kanssa sopimuksen työajan lyhentämisestä vähintään kahdeksi kuukaudeksi. Näin töistään ei joudu luopumaan ja suhde työelämään säilyy perheenlisäyksestä huolimatta.

Vanhempainvapaalle jääminen voi olla kolaus isän miehisyydelle – onhan varsin yleistä vitsailla siitä työpaikan kahvipöytäkeskusteluissa. Tämä on mielestäni kuitenkin pieni murhe verrattuna siihen, mitä isän vanhempainvapaa voi koko perheelle tarjota. Vanhempainvapaa opettaa lapsen kanssa olemista ja koko huushollin pyörittämistä sekä antaa mahdollisuuden muutokseen ja työpaikan asenneilmaston uudistumiseen. Laaja yhteisvastuu lapsen hoidon järjestämisestä auttaa myös tasaamaan vapaista aiheutuvat kustannukset nais- ja miesvaltaisten alojen kesken.

Monissa perheissä vallitsee harhaluulo siitä, että perheen talous kärsii isän jäädessä suurempituloisena vanhempainvapaalle. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole: verotuksellisista syistä ansionmenetys voi jäädä yllättävän pieneksi, ja perheen tulot saattavat jopa kasvaa. Tutkimuksin onkin todettu, että vanhemmat, jotka ovat perehtyneet perhevapaalakiin ja omaan verotukseensa, hyödyntävät isien oikeutta vanhempainvapaaseen muita useammin.

Vaikka perheet uskovat tietävänsäkin, millainen perhepoliittinen malli heille parhaiten sopii, uusia mahdollisuuksia kannattaa käyttää hyväkseen. Perhepolitiikkaa on kehitetty nykyisekseen juuri sen vuoksi, jotta ihmiset voisivat valita itse ja kokeilla uutta, ja murtaa näin omia ennakkokäsityksiään. Suomalainen perhepolitiikka tarjoaakin ennen kaikkea mahdollisuuksia vaihtoehtoisiin toimintatapoihin.

maanantai 17. maaliskuuta 2008

Lukion kieliopinnot muuttuvat, mutta parantamisen varaa riittää

Opettaja-lehdessä 11/2008 lukion kieltenopettajat vaativat harkintaa uudistuksiin, joita kaavaillaan opetussuunnitelmaan ja ylioppilastutkintoon. Lukioon on ensi vuoden syksynä tulossa uusi suullisen kielitaidon kurssi, joka korvaa yhden nykyisistä syventävistä kursseista. Aluksi kurssi tulee olemaan vapaaehtoinen, mutta seuraavalla opetussuunnitelmakaudella pakollinen.

Opettajat pelkäävät, että kurssin tuoma lisätyö kieltenopettajille heikentää opiskelijan oikeuksia saada opetussuunnitelman mukaista opetusta, kun opettajan aika menee opiskelijoiden suullisen kielitaidon testaamiseen. Uskoakseni opiskelijoille kuitenkin olisi suurta hyötyä suullisen kielitaidon kurssista, sillä muissa kursseissa painopiste on usein kieliopin oppimisella ja kirjallisen kielitaidon kartoittamisella, eikä suulliseen viestintään kiinnitetä riittävää huomiota. Opettajia huolestuttava työn määrän kasvun aiheuttama opetuksen määrän ja laadun väheneminen on osittain aiheeton. Suullisen taidon testaaminen on verrattavissa muiden kurssien kirjallisten töiden korjaukseen, mikäli tarvittavan tekniikan hyödyntäminen on mahdollista.

Suullisen kielitaidon kurssin pakollisuudessa on toisaalta puolensa, mutta pakollisuudella aiheutetaan se, että muiden pakollisten kurssien sisältö joudutaan käymään läpi lyhyemmässä ajassa. Mielestäni suullisen viestinnän kurssi voitaisiin pitää syventävissä opinnoissa, mutta sen tärkeyttä pyrittäisiin korostamaan sillä, että suullisen kielitaidon testaus tulisi valtakunnalliseksi ja kaikille kieltenopiskelijoille pakolliseksi osaksi ylioppilaskoetta, kuten KOL:n kannanotossa Suullinen kielitaito osaksi ylioppilaskoetta mainittiin.

Suullisen kielitaidon kokeen arviointitavan yhtenäistämiseksi tarkastustahon olisi hyvä olla ylioppilastutkintolautakunta tai muu vastaava taho. Suullinen kielitaito voitaisiin testata jo lukion viimeisen vuoden syksynä, eikä se näin ollen aiheuttaisi opiskelijoille lisästressiä kevään koitoksissa.

Kieltenopettajien liiton puheenjohtaja Kari Jukarainen ilmaisee huolestuneisuutensa myös kieltenopiskelun vähenemisestä. Hänen mielestään tulisi painottaa opiskelijoilla kieltenopiskeluiden hyödystä jatko-opinnoissa ja työelämässä. Jukarainen painottaa myös muiden kielten kuin englanti tärkeyttä, korostaen etenkin ruotsinkielen asemaa. Suomen ollessa kaksikielinen maa, osa väestöstämme on ruotsinkielistä ja on näin ollen oikeutettua saamaan palvelua omalla äidinkielellään. Kielen osaamattomuus heikentää sekä ruotsinkielisten oikeuksia sekä nuorien työllistymismahdollisuuksia.

Marjaana Hoikkala
KOL:n liittohallituksen varajäsen
Turun Keskustaopiskelijoiden vpj




tiistai 11. maaliskuuta 2008

Ajatuksia herättävä teos perusturvan pulmista ja uudistamisen vaihtoehdoista

Jotenkin kerrassaan hämmentävästi työpöydälleni oli päätynyt Sosiaali- ja terveysturvan keskusliiton julkaisema teos suomalaisesta perusturvasta – sen historiasta, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Ainut merkintä kirjassa alkuperästä on etusivulla oleva merkintä ed. Antti Kaikkonen. No nähtävästi joku halusi, että luen kyseisen teoksen.

Kirja olikin varsin mielenkiintoinen. Alkajaisiksi käydään tiiviisti läpi suomalaisen sosiaaliturvan historia. Tiiveydestään huolimatta olennainen tuodaan esille ja mikä parasta; tavalla jolla myös vähemmän asiaan vihkiytynyt pääsee kärryille järjestelmämme kehittymisestä. Opuksella korvannee mahdollisesti väliin jääneen sosiaalipolitiikan historiaa käsitelleen peruskurssin. Historiaosuuden jälkeen teos esittelee erilaisia tapoja toteuttaa kansalaisten perusturva. Tämän jälkeen perusturvaa tarkastellaan perustuslain kannalta. Lisäksi suomalaista perusturvaa verrataan kansainvälisiin ratkaisuihin niin etuuksien tason, rahoituksen kuin myös köyhyydeltä suojaamisen suhteen.

Kiteytetysti voinee sanoa, että perusturvamme on edelleen hyvää kansainvälistä tasoa, mutta se on selkeästi heikentynyt viimeisten 15 vuoden aikana ja erityisesti verrattaessa ansiotulojen kehitykseen. Etuuksien ostovoima on kadonnut ja samalla niiden verotus on kiristynyt. Ansiotuloihin tehdyt veronalennukset eivät hyödytä perusturvan varassa eläviä. Työ- ja eläketulojen verotusta on kevennetty verovähennysoikeutta laajentamalla. Sen sijaan perusturvaa saavien kunnallisveron vähennys on pysynyt ennallaan. Kuntien veroprosenttien korotukset ovat näin ollen kohdistuneet erityisesti perusturvan varassa eläviin. Tulonsiirtojen verotus on siis laman jälkeen kiristynyt, kun muilta osin verotus on keventynyt. Tämä on varmaan ollut aivan tietoista politiikkaa, jolla ihmisille luotu kannusteita työllistyä. Ainakin opiskelijoiden osalta politiikka on tässä suhteessa ollut varsin tehokasta mutta sen järkevyys on sitten oma juttunsa.

Varsinaiseen teoksen epistolaan päästään nykyjärjestelmän ongelmia kuvatessa ja niihin erilaisia ratkaisumalleja esitettäessä. Perusongelma on tietysti siinä, että toimeentuloturvaa koskeva järjestelmä on vuosien saatossa muodostunut vaikeaselkoiseksi ja epäjohdonmukaiseksi. Etuuksien määrä on varsin suuri, pelkästään Kelalla on noin 100 erilaista etuutta. Tästä huolimatta osa ihmisistä jää väliinputoajaksi, jonka seurauksena köyhyyttä esiintyy. Eri etuuksien vähimmäistasot eivät ole yhtenäisiä vaikka tähän ei ainakaan pitäisi olla mitään sosiaalipoliittista syytä. Lisäksi osuus, joka ansionmenetyksestä korvataan, vaihtelee etuuksien välillä mielivaltaiselta tuntuvalla tavalla. Tätäkään on hyvin vaikea perustella millään mielekkäällä tavalla. Edelleen etuudet määräytymistavat poikkeavat toisistaan. Tulot ja omaisuus huomioidaan etuudesta riippuen eri tavoin. Myös avoliitto tai puolisoiden erillään asuminen on määritelty lakiin useammalla eri muotoilulla. Tästä kaikesta johtuen sosiaaliturvajärjestelmän kannustamattomuuden lisäksi myös tukien alikäyttö on varsin tavallista. Ihmiset eivät yksinkertaiseksi osaa tai kehtaa vaatia heille kuuluvaa etuutta. Suurimmillaan alikäytön on arveltu olevan viimesijaiseksi tarkoitetussa toimeentulossa, jota nostaa ehkä vain noin puolet kaikista siihen oikeutetuista.

Matkan varrella on järjestelmän paisuttamisen lisäksi yritetty saada aikaan myös järkeviä uudistuksia. Yhtenä esimerkkinä tällaisten uudistusten torppaamisesta käyköön toimeentulon perusosan maksamisen siirtäminen Kelalle. Toimeentulon saajista noin 70-80 prosenttia saa myös jotain ensisijaista, yleensä Kelan maksamaa, etuutta. 90-luvulla kokeiltiin useampaan kertaan toimeentulotuen perusosan maksamisen siirtämistä Kelalle, jolloin sosiaalitoimistot saattoivat keskittyä heille olennaisempaan tapaan auttaa asiakkaita. Sosiaalityöntekijän erityisammattitaitoa ei tarvita siihen, että joku täydentää tulojen vähyyden vuoksi Kelan maksamaa yleistä asumistukea toimeentulotuen perusosalla. Luonnollisesti toimeentulotuen tarveharkintaisenosan maksaminen säilytettiin sosiaalitoimistoilla. Kokeilukunnissa kustannukset suhteessa verrokkikuntiin eivät kasvaneet vaan hallinnollinen ja päällekkäinen työ väheni. Samalla takaisinperintöjen ja väärinkäytösten ennaltaehkäisy tehostui. Asiakkaat olivat pääosin tyytyväisiä kokeiluun. Siirtoa kannattavat myös niin sosiaalialan ammattilaisten liitto Talentia ry, Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto, Suomen kuntaliitto ja Kela. Kapuloita rattaisiin tuli kuitenkin poliittisessa koneistossa, eikä siirtoa ole tähän mennessä toteutettu. Miten on mahdollista, että uudistus joka ei maksa mitään ja on lisäksi keskeisten tahojen mielestä järkevä, voi juuttua poliittiseen kinasteluun?

Kirja sisältää paljon vasemmistolaista ajattelua? Ehkäpä. Toisaalta keskustalaiseen retoriikkaan on kauan kuulunut fraasi köyhän asian muistamisesta. Tavallaan sitä toivoisi, että meneillään olevassa sosiaaliturvan uudistuksessa huomioitaisiin syystä tai toisesta yhteiskuntamme normitasosta syrjäytyneet, sen lisäksi että puututaan järjestelmän kannustavuuteen.

Perusturvan pulmat ja uudistamisen vaihtoehdot

Riitta Särkelä ja Anne Eronen (toim.)

sähköinen versio löytyy osoitteesta: http://www.stkl.fi/Perusturva_07.pdf

perjantai 7. maaliskuuta 2008

Koulutus, koulutus, koulutus

Koulutuspolitiikan edessä kuolaavat saivat tänään uutta materiaalia harrastuksiinsa, kun opetusministeriö julkaisi Korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen suuntaviivat vuosille 2008-2011 -muistion.

Muistio vilisee byrokraattiselta kuulostavia termejä kuten "duaalimalli", "toimenpideohjelman toimeenpano", "sektoritutkimuksen rakenteiden ja tutkimusinfrastruktuuripolitiikan kehittäminen” sekä ”kansallisen innovaatiostrategian valmistelu”.

Koulutuspolitiikka, kuten lähes kaikki muukin politiikka, kehittyy jatkuvasti yhä erikoistuneempaan suuntaan. Asioiden tasalla pysyminen vaatii ponnisteluja. Kun tähän lisätään byrokraattinen päätöksenteko sekä yliopistoissa että ministeriössä, asioiden pitkälle viety virkamiesvalmistelu ja puolueiden välillä lähes täysin vastakkaiset näkemykset korkeakoulutuksesta, ei suomalaista korkeakoulupolitiikkaa pysty uudistamaan käytännössä kuin yhdellä tavalla.

Tapa on brutaali, mutta tehokas. Katsotaan kalenterista seuraavat eduskuntavaalit. Otetaan muutamia korkeita virkamiehiä, rehtoreita, professoreja ja kansleri. Hankitaan lupaukset tarvittavista rahoista elinkeinoelämältä ja tasavallan hallitukselta. Kirjoitetaan hallitusohjelma. Muurataan peruskivi. Korkataan kuohujuomaa. Ai niin, jostain pitäisi löytää keksintöjä – korjaan innovaatioita. Edellytykset on luotu, tarvitaan enää harmaata aivomassaa pohtimaan oikeita asioita.

Suomi on aina menestynyt riskinotolla, aineellisten ja henkisten voimavarojen oikealla allokoinnilla, luovalla hulluudella ja yhteen hiileen puhaltamisella, nojaten koko ajan vientiteollisuuteen. Toivon, että strategia toimii myös tulevaisuudessa.


Byrokraattiseen korkeakoulukieleen voi tutustua osoitteessa:
http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Koulutus/artikkelit/Korkeakoulujen_rakenteellinen_kehittaminen/liitteet/KK_rak._kehitt._suuntaviivat_muistio.pdf

torstai 6. maaliskuuta 2008

Otaniemen Keskustaopiskelijat: Oikea ongelma, väärä ratkaisu

Nettisensuuri on puhuttanut viime päivinä runsaasti. Myös Otaniemen Keskustaopiskelijat liittyivät nettisensuuria vastustavaan rintamaan tiistaina 4.3.

Oikea ongelma, väärä ratkaisu

Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on tuomittavaa ja tekijöitä on rangaistava. Osaratkaisuksi käyttöön otettu Internet-sensuuri on herättänyt laajaa protestointia. Valitettavasti sensuurista keskusteleminenkin tuntuu olevan joillekin liikaa.

Internetin sensurointi ja ongelman piilottaminen maton alle ei auta hyväksikäytettyä lasta eikä vie hyväksikäyttäjää oikeuteen tuomittavaksi. Lasten hyväksikäyttö on kaikkialla maailmassa laitonta ja vahvasti tuomittua, joten kuvamateriaali hyväksikäytöistä on kovan rahan arvoista tavaraa. Vapaasti saatavilla lapsipornosta on siis vain jäävuoren huippu. Sekin vaikeasti löydettävissä. Rehellinen ihminen törmää lapsipornoon vahingossa vain äärimmäisen harvoin.

Vakavinta on, että sensuuri helpottaa lapsipornon löytämistä niille, jotka sitä tosissaan etsivät. Potentiaalisia lapsipornosivustoja voi haravoida etsimällä tietokoneohjelmalla sivuja, jotka palauttavat poliisin sensurointi-ilmoituksen.

Myös sensuurin kiertäminen on varsin yksinkertaista. Esimerkiksi Toimittajat ilman rajoja -järjestö on julkaissut totalitarististen maiden toisinajattelijoille tarkoitetun oppaan nettisensuurien kiertämiseksi ja anonyyminä verkossa toimimiseksi. Samat konstit ovat luonnollisesti lasten hyväksikäyttäjien käytössä.

Salainen sensuurilista loukkaa länsimaista oikeusjärjestelmää, jossa poliisi ja tuomarit ovat riippumattomia. Sensuurijärjestelmässä näin ei ole. Sensuroijia ei valvota. Miten huolehditaan, ettei lapsipornon ohella sensuroida vahingossa tai tahallisesti harmitonta, mutta mahdollisesti jollekin epämiellyttävää materiaalia? Kansalaisaktivistien tutkimusten mukaan nämä pelot eivät ole pelkkää vainoharhaa, vaan todellisuutta jo tällä hetkellä.

Otaniemen Keskustaopiskelijat vaativat, että sensuurin sijasta yhteiskunnan voimavaroja suunnataan hyväksikäytön uhreille ja tapahtuneiden rikosten tutkintaan. Valtiovallan sitoutumista osoittaa alle 16-vuotiaiden pahoinpitelyjen ja seksuaalisen hyväksikäytön tutkimiseen terveydenhuollossa varattujen määrärahojen puolittaminen tälle vuodelle. Sensurointi on väärä ratkaisu oikeaan ongelmaan.

Lisätietoja:
varapuheenjohtaja Johanna Tikanmäki
johanna.tikanmaki@gmail.com, 040 555 8593

maanantai 3. maaliskuuta 2008

Jatkuvuutta Venäjällä ja Suomessa

Venäjän presidentinvaalit ovat nyt ohi. Voittajaksi selviytyi Dmitri Medvedev, jonka voittoa ei kukaan tosin ole kyseenalaistanutkaan sitten joulukuun, jolloin Putin asettui häntä tukemaan. Putin tulee jatkossa toimimaan Venäjän pääministerinä, joten suuria muutoksia maan politiikassa tuskin tullaan näkemään.

Jatkuvuus on ollut kantavana teemana myös Suomen johtajien vaalikommenteissa. Halonen painotti Medvedevin tuntevan Suomen hyvin jo entuudestaan ja kutsui miehen samantien vierailulle. Vanhanen totesi, että Venäjä sai presidentin, jonka maan kansa halusi sekä korosti Venäjän vakauden merkitystä Suomelle.

Sen sijaan itse Venäjän vaaleja Suomen päättävissä elimissä ei ole kritisoitu kuin rivien välistä. Vanhanen valitteli YLEn englanninkielisille uutisille ehdokkaiden välisten väittelyiden puuttumista, sekä kuvasi toisessa kommentissa Putinin siirtymistä pääministeriksi harvinaislaatuiseksi tilanteeksi, jollaiseen meillä ei ole totuttu. Aika laimeata.

Toisaalla ulkoministeri Kanerva miettii, miten Medvedevin valinta vaikuttaa puutulleihin ja myös Halonen vaikeni vaalien läpiviennistä täysin. Mikäli olen käsittänyt oikein, niin Tarja tosin onkin parhaillaan Vietnamissa lomalla. Ehkä se johtuu siitä. Kun Halonen tulee takaisin Suomen kamaralle, niin sitten hän suurena arvojohtajanamme varmaankin kertoo suomalaisten arvoista myös naapurimaamme seuraavalle johtajalle. Eikös niin?

Kritisoihan Halonen aikanaan Irakin sotaakin, joten miksei Venäjän demokratian tila kirvoittaisi kommentteja? Tai ihmisoikeuksien rikkominen Tsetseniassa? Onhan naapurimaan tapahtumilla kuitenkin huomattavasti enemmän vaikutusta Suomen asemaan kuin Amerikan Yhdysvaltojen hyökkäyksellä Irakiin.

Tai ehkäpä syy on juuri siinä. Halosta on usein kiitelty hyvistä suhteista Putiniin ja arvosteltu jenkkien tunteiden loukkaamisesta. Toisaalta, mitäpä sitä loppujen lopuksi Yhdysvaltoja kritisoimalla menettääkään? Ottaisinko ilmaisen Washintonin matkan vai puhuisinko jämäkästi YK:ssa? Venäjälle ärhentelemällä taas voisi saada aikaiseksi netti-hyökkäyksiä viranomaisten palvelimille ja kenties myös se öljyn toimitus takkuilisi. Eivätkä välttämättä puhelut Vladimir-sedällekään olisi niin hyvin yhdistyneet.

On helpompaa olla kriittinen demokraattista, toisella mantereella sijaitsevaa maata kohtaan.

Tästä huolimatta nykyinen varovaisuus on naurettavaa. Jatkuvuus on tärkeää, mutta täytyykö omassa kielenkäytössämme olla jatkuvuutta Neuvostoliiton ajoilta? Venäjän vaalien toteuttamisessa oli monia epäkohtia. ETYJ:n vaalitarkkailijoita ei päästetty tekemään työtään maassa. Presidenttiehdokkaita kohdeltiin mediassa räikeän epätasaisesti. Huomattavan monia opposition edustajia estettiin osallistumasta vaaleihin. Jotkut työnantajat painostivat työntekijöitään äänestämään Medvedeviä ja luultavammin myös suoranaiset vaalivilpit olivat yleinen käytäntö ainakin joissakin osissa maata. Kaikki tämä heikentää Medvedevin asemaa länsimaisten johtajien silmissä. Ja typerintä kaikessa oli se, että mies olisi luultavasti voittanut myös rehelliset vaalit.

Mutta jatkuvuus on tärkeää. Se ajaa kaiken muun ohitse.