Jotenkin kerrassaan hämmentävästi työpöydälleni oli päätynyt Sosiaali- ja terveysturvan keskusliiton julkaisema teos suomalaisesta perusturvasta – sen historiasta, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Ainut merkintä kirjassa alkuperästä on etusivulla oleva merkintä ed. Antti Kaikkonen. No nähtävästi joku halusi, että luen kyseisen teoksen.
Kirja olikin varsin mielenkiintoinen. Alkajaisiksi käydään tiiviisti läpi suomalaisen sosiaaliturvan historia. Tiiveydestään huolimatta olennainen tuodaan esille ja mikä parasta; tavalla jolla myös vähemmän asiaan vihkiytynyt pääsee kärryille järjestelmämme kehittymisestä. Opuksella korvannee mahdollisesti väliin jääneen sosiaalipolitiikan historiaa käsitelleen peruskurssin. Historiaosuuden jälkeen teos esittelee erilaisia tapoja toteuttaa kansalaisten perusturva. Tämän jälkeen perusturvaa tarkastellaan perustuslain kannalta. Lisäksi suomalaista perusturvaa verrataan kansainvälisiin ratkaisuihin niin etuuksien tason, rahoituksen kuin myös köyhyydeltä suojaamisen suhteen.
Kiteytetysti voinee sanoa, että perusturvamme on edelleen hyvää kansainvälistä tasoa, mutta se on selkeästi heikentynyt viimeisten 15 vuoden aikana ja erityisesti verrattaessa ansiotulojen kehitykseen. Etuuksien ostovoima on kadonnut ja samalla niiden verotus on kiristynyt. Ansiotuloihin tehdyt veronalennukset eivät hyödytä perusturvan varassa eläviä. Työ- ja eläketulojen verotusta on kevennetty verovähennysoikeutta laajentamalla. Sen sijaan perusturvaa saavien kunnallisveron vähennys on pysynyt ennallaan. Kuntien veroprosenttien korotukset ovat näin ollen kohdistuneet erityisesti perusturvan varassa eläviin. Tulonsiirtojen verotus on siis laman jälkeen kiristynyt, kun muilta osin verotus on keventynyt. Tämä on varmaan ollut aivan tietoista politiikkaa, jolla ihmisille luotu kannusteita työllistyä. Ainakin opiskelijoiden osalta politiikka on tässä suhteessa ollut varsin tehokasta mutta sen järkevyys on sitten oma juttunsa.
Varsinaiseen teoksen epistolaan päästään nykyjärjestelmän ongelmia kuvatessa ja niihin erilaisia ratkaisumalleja esitettäessä. Perusongelma on tietysti siinä, että toimeentuloturvaa koskeva järjestelmä on vuosien saatossa muodostunut vaikeaselkoiseksi ja epäjohdonmukaiseksi. Etuuksien määrä on varsin suuri, pelkästään Kelalla on noin 100 erilaista etuutta. Tästä huolimatta osa ihmisistä jää väliinputoajaksi, jonka seurauksena köyhyyttä esiintyy. Eri etuuksien vähimmäistasot eivät ole yhtenäisiä vaikka tähän ei ainakaan pitäisi olla mitään sosiaalipoliittista syytä. Lisäksi osuus, joka ansionmenetyksestä korvataan, vaihtelee etuuksien välillä mielivaltaiselta tuntuvalla tavalla. Tätäkään on hyvin vaikea perustella millään mielekkäällä tavalla. Edelleen etuudet määräytymistavat poikkeavat toisistaan. Tulot ja omaisuus huomioidaan etuudesta riippuen eri tavoin. Myös avoliitto tai puolisoiden erillään asuminen on määritelty lakiin useammalla eri muotoilulla. Tästä kaikesta johtuen sosiaaliturvajärjestelmän kannustamattomuuden lisäksi myös tukien alikäyttö on varsin tavallista. Ihmiset eivät yksinkertaiseksi osaa tai kehtaa vaatia heille kuuluvaa etuutta. Suurimmillaan alikäytön on arveltu olevan viimesijaiseksi tarkoitetussa toimeentulossa, jota nostaa ehkä vain noin puolet kaikista siihen oikeutetuista.
Matkan varrella on järjestelmän paisuttamisen lisäksi yritetty saada aikaan myös järkeviä uudistuksia. Yhtenä esimerkkinä tällaisten uudistusten torppaamisesta käyköön toimeentulon perusosan maksamisen siirtäminen Kelalle. Toimeentulon saajista noin 70-80 prosenttia saa myös jotain ensisijaista, yleensä Kelan maksamaa, etuutta. 90-luvulla kokeiltiin useampaan kertaan toimeentulotuen perusosan maksamisen siirtämistä Kelalle, jolloin sosiaalitoimistot saattoivat keskittyä heille olennaisempaan tapaan auttaa asiakkaita. Sosiaalityöntekijän erityisammattitaitoa ei tarvita siihen, että joku täydentää tulojen vähyyden vuoksi Kelan maksamaa yleistä asumistukea toimeentulotuen perusosalla. Luonnollisesti toimeentulotuen tarveharkintaisenosan maksaminen säilytettiin sosiaalitoimistoilla. Kokeilukunnissa kustannukset suhteessa verrokkikuntiin eivät kasvaneet vaan hallinnollinen ja päällekkäinen työ väheni. Samalla takaisinperintöjen ja väärinkäytösten ennaltaehkäisy tehostui. Asiakkaat olivat pääosin tyytyväisiä kokeiluun. Siirtoa kannattavat myös niin sosiaalialan ammattilaisten liitto Talentia ry, Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto, Suomen kuntaliitto ja Kela. Kapuloita rattaisiin tuli kuitenkin poliittisessa koneistossa, eikä siirtoa ole tähän mennessä toteutettu. Miten on mahdollista, että uudistus joka ei maksa mitään ja on lisäksi keskeisten tahojen mielestä järkevä, voi juuttua poliittiseen kinasteluun?
Kirja sisältää paljon vasemmistolaista ajattelua? Ehkäpä. Toisaalta keskustalaiseen retoriikkaan on kauan kuulunut fraasi köyhän asian muistamisesta. Tavallaan sitä toivoisi, että meneillään olevassa sosiaaliturvan uudistuksessa huomioitaisiin syystä tai toisesta yhteiskuntamme normitasosta syrjäytyneet, sen lisäksi että puututaan järjestelmän kannustavuuteen.
Perusturvan pulmat ja uudistamisen vaihtoehdot
Riitta Särkelä ja Anne Eronen (toim.)
sähköinen versio löytyy osoitteesta: http://www.stkl.fi/Perusturva_07.pdf
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti