keskiviikko 30. huhtikuuta 2008

Joulu on joka talvi, mutta Wappu vain kerran vuodessa

Lukuvuosi alkaa olla yliopistojen osalta päätöksessään. Joiltain kaikki vuoden suoritukset ovat jo takana - meillä muilla häämöttää vielä muutamia tenttejä edessä päin. Wappuna niitä ei kuitenkaan tahdo muistella kukaan.

Wappu on vuoden tärkein opiskelijoiden juhla. Sen näkee hyvin ainakin teekkaripiireissä, joissa wappua suunnitellaan, valmistellaan ja juhlitaan antaumuksella. Sen jälkeen sitä muistellaan ainakin vuosi ennen kuin uusi wappu tuo mukanaan uudet muistot.

Vietin viikonlopun Wapun alla Kööpenhaminassa, jossa Pohjoismaiden Keskustanuorten (NCF) hallitus kokousti. Jouduin selittelemään hämmentyneille ruotsalaisille, miksi toukokuun ensimmäisen päivän juhlinta kestää Suomessa ainakin viikon. Heille Wappu on ennen kaikkea työväen ja sosiaalidemokraattien (paikallisten innostuksesta päätellen) laimeahko juhla.

Jäin pohtimaan Wapun poliittista merkitystä Suomessa. Toki Wappupuheet ovat Suomessakin tuikitavallinen ilmiö, mutta niiden merkitys varsinkin nuoremmalle väelle on kovin vähäinen. Politiikan karttaminen on Suomessa tarttunut Wappuun siinä missä lähes kaikkeen muuhunkin.

Jotkut osaavat toki arvostaa edelleen myös Wapun poliittista perimää ja henkeä. Helsingin Sanomien verkkosivut kertovat, että kirjoittaessani tätä tekstiä satapäinen joukko nuoria marssii EuroMayDay-mielenosoituksessa Helsingin keskustassa. Ilmeisesti aiheena on ainakin joukkoliikenteen toimivuus.

Myös Keskusta tahtoo yhdistää Wapun politiikkaan. Huomenna suurissa kaupungeissa vietetään perinteistä Vihreää Wappua. Tavattavissa on keskustalaisia vaikuttajia aina pääministeristä lähtien. Jos siis sillikseltä ehditte, niin kipaiskaapa kuuntelemaan myös aatteellista paatosta.

Hauskaa (ja poliittista?) Wappua kaikille!

sunnuntai 27. huhtikuuta 2008

Terveydenhoidon kehittäminen on etenkin nuorten päättäjien tulevaisuuden suuri haaste

Kuntavaaleissa ja ylipäänsä koko kunnallisessa päätöksenteossa kunnan päättäjiä mietityttää kaikkialla terveydenhoito ja sen jatkuvasti kasvavat menot. Tällä hetkellä terveydenhoidon menot ovat kunnissa pääsääntöisesti puolet kuntien menoista. Ei ole siten aivan sama miten tätä sektoria kehitetään. Vanhasen toinen hallitus onkin aloittanut aktiivisesti terveydenhoidon kehittämisen, jolla pyritään vastaan tähän tulevaisuuden suureen kysymykseen. Yhtä ns "poppakonstia", jolla koko sektori saataisiin riittävän tehokkaaksi vastaamaan kansan ikääntymisen tuomiin kuluihin ei kuitenkaan varmastikaan ole, vaan entistä laadukkaammat ja tehokkaammat terveydenhoidon palvelut muodostuvat useista eri tekijöistä. Näin linjattiin myös tällä tällä viikolla Järvenpään Keskustan kunnallisjärjestön järjestämässä Keski-Uudenmaan Terveysfoorumissa Järvenpää-talossa, jossa puhumassa olivat sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälä, ohjelmajohtaja Maija Perho, HUS:in (Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri) toimitusjohtaja Kari Nenonen. Hyvinkään sairaanhoitoalueen johtaja Asko Saari ja Järvenpään sosiaali- ja terveystoimenjohtaja Markus Hemmilä. Mielestäni foorumi oli hyvin mielenkiintoinen etenkin sen asiantuntevan osallistujakaartin myötä.

Kaikki seminaarin puhujat korostivat tehokkuutta ja uudenlaisia toimintatapoja. Esimerkiksi HUS:n toimitusjohtaja kannatti tilaaja-tuottaja- mallin soveltamista HUS:ssa. Oulun sairaanhoitoalueella, jossa Nenonen on myös työskennellyt, on malli otettu käyttöön. Tulokset ovat kuulemma olleet asian suhteen rohkaisevia. Mielestäni HUS:lle uudistuminen tekisi myös hyvää, sillä nykyinen meno ei ollut kuntapäättäjille aina mitään kovin kaunista katsottavaa. HUS:n hallintoa olisi pystyttävä tehostamaan ja muutenkin hoitohenkilökunnan pitäisi päästä tekemään sitä työtä, mihin heitä on koulutettu: eli hoitamaan ihmisiä! Kiitosta paneelissa sai esimerkiksi lääkäri-sairaanhoitaja- työpari malli, joka on ilmeisesti parantanut sairaanhoitotyön tuloksia.

Ministeri Hyssälä nosti varsin kattavassa ja laajassa puheenvuorossaan esiin erityisesti uupumuksen ja masennuksen vuoksi työelämästä syrjään joutuneet henkilöt. Tämän seikan hän nosti aivan syystäkin, sillä vuosittain uupumuksen ja masennuksen vuoksi työelämästä syrjään joutuvien määrä on noin 4000 ihmistä! Luku on aivan uskomattoman suuri ja kertoo siitä, kuinka hankalaa niin monen ihmisen arki työssä voi olla. Hyssälän mukaan tähän kehitykseen tullaan puuttumaan ministeriön taholta. Hyssälä puhui myös paljon yhteisöllisyydestä ja verkostojen merkityksestä ihmisen elämässä. Olen hänen kanssaan täysin samaa mieltä näiden tekijöiden merkityksestä ihmisen hyvinvointiin: Mielestäni hyvinvoinnistamme huolehtimista ei voi vain ulkoistaa kuntien ja valtion sosiaali- ja terveydenhuollolle (kuten välillä tuntuu, että osa ihmisistä haluaisi tehdä) vaan siitä vastaamme jokainen myös ihmisinä toinen toisillemme! (KOL:n Keskustelija-lehden viime numeron teema oli muuten myös yhteisöllisyys)

Paneelissa puhuttiin monipuolisesti monista muistakin asioista, kuten hoitotakuun sanktioista, ihmisen omasta vastuusta terveydestään ylläpitämisestä, hyötyliikunnan merkityksestä ja sen suhteesta muihin kunnan asioihin. Lisäksi ns. mediakalisaatio eli jatkuva lääkkeiden lisääntyvä käyttö herätti keskustelua. Samoin keskustelussa nousi esiin kysymys siitä, miten sairaaloiden hoitohenkilökunta saataisiin viihtymään paremmin työssään. Esimerkiksi tällä hetkellähän työ ei ole kovin joustavaa, joka ei ainakaan paranna nuorten kuvaa sairaanhoitotyöstä ja siten ei kannusta heitä hakemaan alalle. Vaikka edellä oleva on hyvin karrikoidusti sanottu, eivätkä työajat ole ainoa työn mielekkyyden mittari, niin voisi kunta työnantajana silti miettiä, miten se saisi parannettua työntekijöidensä työhyvinvointia nykyisestä.

Miksi sitten pohdin ylipäänsä tätä aihepiiriä ja miksi meidän nuorten pitäisi olla kiinnostuneita ikääntymisen vaikutuksista ja terveydenhoidosta ylipäänsä? Juuri siksi, että sosiaali- ja terveydenhoitomenoihin kuluu tulevaisuudessa entistä suurempi osuus maksamista verorahoista. Mielestäni loppujen lopuksi juuri meidän nuorten pitäisikin olla asiasta kiinnostuneita, koska nyt vähitellen eläkkeelle jäävät suuret ikäluokat eivät voi enää oikein osallistua palveluiden rahoittamiseen verorahoillaan. (He ovat työnsä tehneet ja eläkkeensä hoitopalvelut todellakin ansainneet. Sitä en kritisoi). Kyse on kuitenkin siitä, että nuorillakin päättäjillä pitää olla kiinnostusta ja asiantuntemusta näihin sosiaalisektoriin ja terveydenhuoltoon liittyviin asioihin, sillä niillä ratkaistaan hyvin pitkälti kuntien tulevaisuus. Ei paljoa auta anoa lisää rahaa esimerkiksi nuorisotoimelle, joka on loppujen lopuksi hyvin marginaalinen osuus koko kunnan budjetista, jos koko sosiaali- ja terveyssektorin budjetti menee jatkuvasti yli tehden samalla äkkiä kunnan budjetista alijäämäisen.

lauantai 26. huhtikuuta 2008

Asuminen ei kiinnosta?

Järkevän asumismahdollisuuden järjestäminen on yksi kuntien keskeisistä palveluista, koska kaikkihan me tarvitsemme kodin päämme päälle. Ihmisiä myös kiinnostaa, mitä omasta ikkunasta näkyy. Kuinka moni kuitenkaan tietää poliitikkoja, jotka olisivat tulleet valituksi keskeisenä vaaliteemanaan asuminen. Itselleni tulee mieleen oikeastaan vain nykyinen asuntoministeri Jan Vapaavuori (kok.), joka jo kauan ennen ministerinpestiään on puhunut pääkaupunkiseudun asuntopolitiikasta. Niitä äänestäjiä, joilla asumisasiat ovat kunnossa, ei kiinnosta kohtuuhintaisen asumisen tärkeydestä paasaava poliitikko. Niitä, joilla ei ole kotia lainkaan tai olisi tarvetta laadukkaampaan tai hinnalta kohtuullisempaan asuntoon, taas ei ylipäätänsä kiinnosta äänestäminen.

Kokonaisuudessaan asuminen näyttelee kuitenkin tärkeää roolia ihmisten elämässä ja on hyvinkin poikkipoliittista. Perinteisesti asuntopolitiikka on ollut mitä suurimmassa määrin sosiaali- ja terveyspolitiikkaa. Tämän vuoksi meillä on erityisryhmille, kuten vanhuksille, asunnottomille, vammaisille, nuorille ja opiskelijoille, suunnattua asuntotuotantoa, jota valtio tukee. Vanhasen toinen hallitus on kasvattanut/kasvattamassa sosiaalisen asuntotuotannon investointiavustusta 85M€ vuotuiselle tasolle. Hankkeita on kuitenkin jonossa selkeästi enemmän. Kansanedustaja sekä entinen kunta- ja asuntoministeri Hannes Manninen arvioikin Nuorisoasuntoliiton 25.4. järjestämässä kuntaseminaarissa kestäväksi pitkänaikavälin tasoksi noin 100M€ vuosittaiset avustukset. Ylipäätänsä koko investointiavustus on vielä varsin tuore ohjausinstrumentti. Se otettiin käyttöön nimenomaan Mannisen ministerikaudella. Järjestelmä on jo lyhyessä ajassa osoittautunut hyväksi ja määrärahojen asteittainen kasvattaminen on oikeaa politiikkaa. Nykyisen hallituksen erityisenä tavoitteena on pitkäaikaisasunnottomuuden puolittaminen eli löytää koti noin 1250 asunnottomalle.

Vastaavalla tavalla myös yritykset ovat heränneet tai ainakin olisi syytä herätä siihen, että asuminen on myös elinkeinopolitiikkaa. Elleivät työntekijät voi asua palkkatasoonsa nähden kohtuullisin kustannuksin, niin työntekijöitä ei yksinkertaisesti saada töihin. Tällainen ongelma on havaittavissa erityisesti pääkaupunkiseudun palvelualoilla. Elinkeino- ja aluepolitiikka kytkeytyvät toisiinsa. Kumpi on ensin, muna vai kana? Pääkaupunkiseudun asuntopula on kuitenkin vain yksi ulottuvuus, sillä samaan aikaan meillä on laajoja alueita, joissa on asuntoja, mutta ei asukkaita. Holtittomasti edennyt rakennemuutos on johtanut haastavaan tilanteeseen asumisenkin osalta. Toisaalta, jos haluamme saada ulkomaista työvoimaa paikkaamaan työvoimapulaamme, niin toimivat vuokramarkkinat ovat ehdoton edellytys, koska kovin monellakaan tänne tulevalla ei ole varaa heti omaan asuntoon. On hyvä huomata, että Suomessa käytetään vuosittain enemmän rahaa omistusasumisen tukemiseen verovähennysten muodossa kuin vuokra-asumisen tukemiseen.

Ympäristökysymys on noussut keskiöön myös asumisessa. Asuntojen energiatehokkuutta täytyy saada paranemaan, jonka vuoksi sekä keppiä että porkkanaa tarvitaan. Tällä hetkellä rakennuskanta kokonaisuudessa vie 40 % energiastamme ja tuottaa jopa 30 % kasvihuonepäästöistä. Työsarkaa siis riittää, mutta ei lämpöpumpuista puhumalla kunnallisvaaleja taideta voittaa.

Kunnilla on joka tapauksessa isot vaikutusmahdollisuudet järkevän asumisen mahdollistamiseen. Kunnilla on asemakaavan laatimisen myötä monopoliasema päättää mihin ja miten voidaan rakentaa. Kuntien tulisi käyttää vastuullisesti asemaansa, eikä käyttää häikäilemättömästi hyväkseen kireää tonttitilannetta. Kuntien tulisi myös kantaa vastuunsa siitä, että kaikenlaiset ihmiset voivat asua kunnan alueella. On härskiä, että jotkut kunnat ovat vuosikymmenien ajan katsoneet oikeudekseen ottaa asukkaikseen vain hyvätuloisia.

Voiko nuori ylipäätänsä olla uskottava puhuessaan asumisesta? Niin keskeinen osa elämää kuin asuminen onkin, niin teema on sudenkuoppia täynnä. Asumiseen liittyy paljon nippelitietoa, jonka hallitsemattomuudesta on helppo jäädä kiinni. Teeman vaikeudesta kertoo jotakin myös se, että Nuorisoasuntoliiton kuntaseminaarissa oli läsnä ainoastaan noin 20 nuorta, joista puolet oli nuorkeskustalaisia ja loput lähinnä järjestäjiä. Syksyllä seminaaria suunniteltaessa olivat poliittiset nuorisojärjestöt vakuuttaneet, että jokaiselta löytyy ainakin 20 asiasta kiinnostunutta. Onneksi edes keskustalaisia näyttää kiinnostavan miten ja missä ihmiset asuvat.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2008

Kansainvälisyyden nurjempi puoli

Kansainvälisyys ja kansainväliset asiat kiinnostavat meitä nykyisin entistä enemmän – olemme suuntautuneita Eurooppaan ja haaveilemme ulkomailla opiskelusta ja työskentelystä. Kansainvälisyys yhdistetään poikkeuksetta kaikkeen iloiseen ja mukavaan. Päädyin pohtimaan kansainvälisyyden nurjempaa puolta sotarikoksia käsittelevään seminaariin, jonka Suomen Punainen Risti (SPR) järjesti viime perjantaina. Humanitaarinen oikeus tai sodan oikeussäännöt ovat yksi kansainvälisyyden ilmentymä, mutta varmasti yksi vähemmän glamouria sisältävä. Humanitaarisen oikeuden synty liittyy väkivallan ja julmuuden torjumiseen ja rajoittamiseen sodassa.

Seminaarissa käsiteltiin humanitaarista oikeutta neljästä eri näkökulmasta ja neljän eri asiantuntijan välityksellä. Sotarikoksista osana kansainvälistä ja kansallista oikeutta käsitteli oikeudellinen neuvonantaja Jani Leino SPR:sta, kansainvälisestä sotarikostuomioistuimesta (ICC) ja sotarikoksista kertoi Marja Lehto Ulkoasiainministeriöstä sekä sotarikosten tutkimisesta rikosylikomisario Thomas Elfgren Keskusrikospoliisista. Neljännen – ehkä puhuttelevimman – puheenvuoron käytti toimittaja ja tietokirjailija Hannu Pesonen kertoessaan runsaan kuvamateriaalin välityksellä Gacaca-tuomioistuimista ja kansanmurhaajien rankaisusta Ruandassa.

Kokonaisuutena perjantaipäivä oli antoisa, mutta jossain määrin tuskallinen. Erityisesti valokuvat Ruandasta konkretisoivat tilannetta maailman kriisipesäkkeissä, jotka täällä Koti-Suomessa on helppo unohtaa tai sivuuttaa vain yhtenä uutisena muiden joukossa. Voiko rinnakkain asettaa opiskelijoiden ateriatuen korotuksia ja sotarikoksia? Miten suhteuttaa omat henkilökohtaiset ongelmat ihmissuhteista tenttikirjojen saatavuuteen siihen, että tälläkin hetkellä maailmalla soditaan ja sodasta tavalla tai toisella kärsivien ongelmat ovat jotain aivan muuta kuin rypyt silmien alla tai sanomalehden toimitushäiriöt. Siviilien tai sotavankien oikeudet eivät toteudu, mutta lisäksi heidän ihmisoikeuksiaankin poljetaan. Minun vapauttani ei rajoita mikään, ja nälkääkään en näe. Pitäisikö minun lakata vain narisemasta epäoikeudenmukaista kohtelua Kelan käsittelyjonossa, kun asiani kuitenkin käsitellään kuukauden pari kuluessa. Ruandassa kansanmurhan jäljiltä vankilassa odottaa edelleenkin melkein satatuhatta vankia, joiden asiaa ei ole käsitelty sen jälkeen, kun heidät kansanmurhan jälkeen on vangittu. Kansanmurha tapahtui kuitenkin vuonna 1994 – samana vuonna, kun minä olen ensimmäisiä kertoja osallistunut SPR:n toimintaan ja liittynyt jäseneksi.

Kuinka paljon minun pitäisi jaksaa vaivata mieltäni sillä, mitä jossain sotatoimialueella tapahtuu tai miten sotien jälkeen yhteiskunnat pääsevät jaloilleen. Voinko yksinkertaisesti edes hahmottaa jokaisen kriisin taustoja ja pysyä selvillä tapahtumista, tuomitsemisesta puhumattakaan. Onko pinnallinen asioiden seuraaminen vain oman mielen rauhoittamista ja kuvan kiillottamista, jotta voin heitellä kommentteja lounaspöytäkeskusteluun.

Jäin myös miettimään politiikan ja juridiikan suhdetta? Voimme saavuttaa pysyvää rauhaa ja sovintoa tuomitsemalla? Kuinka tehokkaita poliittiset ja taloudelliset toimet ovat rauhanprosesseissa tai oikeudenmukaisuuden toteuttamisessa.

Aurinkoisena ja rauhallisena sunnuntai-iltapäivänä Töölössä,

RiLi

sunnuntai 13. huhtikuuta 2008

Juhlimisesta innovaatioihin

Opiskeluajan pitäisi olla elämän parasta aikaa. Opiskeluaikana voi nauttia pitkistä illoista, loputtomalta tuntuvasta vapusta tai spontaaneista hulluuksista. Tähän opiskelijoilla on ainutlaatuinen oikeus ja on suorastaan kohtuullista että käytämme oikeuttamme.

Mutta ei. Baarit kumisevat tyhjyyttään ja juhliin on hankala saada ihmisiä. On kiirettä, palavereja, luentoja, seminaareja tai parisuhteita. Yhteinen opiskeluajasta nauttiminen jää vähälle, kun kaikilla on kiire seuraavaan junaan, linja-autoon tai työpaikkaan. Aamulla alkavaa luentoa pohdita neljän aikaan grillijonossa, vaan mennään kiltisti nukkumaan jo kymmeneltä. Jestas, mihin on suomalaisilta opiskelijoilta hävinnyt juhlimisen jalo taito. En tarkoita nyt yltiöpäistä humalahakuista juomista, vaan yhteisöllisiä juhlia, jotka kantavat opiskeluajan yli. Onko todella niin, että tutkintoaikojen rajaukset, tutkintorakenteen uudistukset, kandi- ja maisteritavoitteet sekä eläkemaksujen kasaantuminen ovat vieneet suomalaiselta nuorisolta juhlimisen jalon taidon?

Yhteisöllisyyden katoaminen on oikeasti huolestuttava asia. Jos ei ole kävijöitä, ei ole järjestäjiäkään. Tai sitten jäljelle jäävät vain ne muutamat itsensä loppuun polttavat aktiivit, jotka siirtyvät vanhempana kouluttamaan tulevia huippuaktiiveja erilaisiin järjestöihin tai ajavat itsensä hautaan. Silloin kaikenlainen aktiivisuus loppuu ja kansakunta jää paikoilleen.


Kannustan opiskelijoita välillä rentoutumaan ja unohtamaan kiireen hetkeksi. Ei ole elämää vain opiskelua varten, vaan opiskelua elämää varten. Kaikkea ei opi kirjoista ja moni loistava idea on saanut alkunsa aamuyöllä hyvässä porukassa.

Kirjoittaja on kopoiluun, sopoiluun, puheenjohtajuuteen ja reissailuun keskittyvä opiskelija KOL:n liittohallituksesta.

torstai 10. huhtikuuta 2008

Saako töissä olla hauskaa?

Juttelin eräässä mediayhtiössä työskentelevän tuttavani kanssa. Heidän työyhteisössään on käytössä ensi kuulemalta hyvin hämmästyttävältä tuntuva tapa. He kokkaavat nimittäin toinen toisillensa lounasta päivittäin, siten että kaksi henkeä on aina vuorollaan vastuussa päivän ateriasta. Tähän kuluu tietysti vuoden mittaan tolkuton määrä työaikaa, kun joka päivä kaksi ihmistä on 20 hengen työyhteisöstä sidottu keittiövuoroon. Kuulostaa kaikkea muulta kuin tehokkaalta. Vastineeksi yhteisöllisyys on kuitenkin hiotunut työpaikalla erinomaiseksi. Kokkaamisen yhteydessä saa jutella työkaverin kanssa rauhassa jotain sellaista, johon ei normaalisti olisi aikaa. Yhteinen lounastunti takaa säännöllisen yhteydenpidon työkavereiden kanssa. Kun jokainen kokee työympäristön viihtyisäksi ja luotettavaksi paikaksi, tulee tilaa sille kuuluisalle luovuudelle. Firman keskeiset asiakkaat myös tietävät käytännön, joten hekin haluavat usein tulla mukaan lounashetkille. Vatsa kylläisenä on sitten hyvä siirtyä viimeistelemään sovitut puheet.

Sopiiko meille suomalaisille opetettuun työmoraaliin ajatus siitä, että töissä voisi oikeasti viihtyä? Entä jos aamuinen töihin lähteminen ei jostain syystä masennakaan? Mitä, jos jopa odottaa viikonlopun jälkeistä maanantaita, jolloin pääsee taas tekemään mahtavia hommia hyvien tyyppien kanssa? Ei kait tällainen ajattelu ole mistään kotoisin. Eikö töitä pitäisi tehdä verenmaku suussa, jotta saa itselleen luvan tuntea olevansa kelvollinen työntekijä? Burnout-lomahan se vasta on mitta sille, että nyt on hommia painettu kunnolla, eikä turhanpäiten laiskoteltu ja tyhjästä palkkaa nyhvätty.

Tällainen mentaliteetti varmaankin sopi agraariyhteiskuntaan, jossa peltoa oli raivattava kunnes selkä katkesi. Muutoin kasvava kansakunta ei olisi saanut ravintoa itselleen. Mutta sopiiko tällainen ajattelumaailma nykysuomeen, jossa työnteko perustuu aina vaan korkeampaan osaamiseen ja luovuuteen?

Toinen kaverini oli vastikään aloittanut uudessa työpaikassa, jossa häneltä oli muutaman päivän työskentelyn jälkeen tiedusteltu, että kuinka hän viihtyy työpaikalla. Kaverini oli vastannut, että työt vaikuttavat oikein mielenkiintoisilta ja hauskoilta. Kysyjä oli todennut tähän, että eihän sinun sitten tarvitsisi saada palkkaa. Tarvitseeko enää ihmetellä, jos mielenterveydellisistä syistä sairaslomalle joutuminen on koko ajan kasvava ongelma? Ehkäpä parasta ennaltaehkäisyä olisikin työkulttuurin muutos, jossa luovuudelle ja yhteisöllisyydelle annetaan tilaa, niin että töissä olisi lupa olla hauskaa. Työyhteisö, jossa jatkuvat turhauttavat palaverit ja loputtomat projektien deadlinet eivät aina väijyisi mielessä, saattaisi jopa siivittää työntekijät tulokseen, joka löisi aiemmat ennätykset mennen tullen. Harvemmin politiikassakaan parhaat ajatukset paineen alaisena virallisessa kokouksessa syntyvät, vaan vapaaillan yhteisistä hetkistä ne parhaat ideat saavat siemenensä.

maanantai 7. huhtikuuta 2008

Media kontrolloin poliitikkoja, mutta kuka kontrolloi mediaa?

Viimeviikkojen poliittinen uutisointi on keskittynyt lähinnä Ilkka Kanervan ja hänen lähettämien tekstiviestin ympärille. Tapauksella oli surkea loppu. Jälkipuinti jatkuu edelleen, vaikka tapauksesta ollaan jo pääsemässä ylitse. Kaiken tapahtuneen jälkeen voidaan kuitenkin miettiä mikä oli median rooli ja vaikutus kaikkeen tapahtuneeseen ja etenkin lopputulokseen?

Kaiken uutisoinnin perusteella voidaan ainakin todeta että media on ottanut tapauksesta kaiken irti. Kanerva, Tukiainen ja tekstiviestit ovat olleet parin viime viikon aikana lähes päivittäin pääuutisena. ”Tärkeämpien” uutisten puutteesta ei ainakaan voida puhua kun valtakunnan politiikassa on tehty samaan aikaan tärkeitä päätöksiä. Loppuvaiheessa alkoi tuntua siltä että uutisointi tekstiviestikohusta on jo liiallista ja suorastaan ylimenevää. Jatkuva uutisointi ja riepotus alkoi jo kyllästyttää. Mutta spekulointi mediassa vain jatkui ja peli kävi kovemmaksi.

Lopputulosta arvioidessa on mietittävä mikä oli median vaikutus. Medialla on kuitenkin suuri vaikutus ihmisten mielipiteisiin. Median tehtävä on kuitenkin uutisoida ja antaa tietoa, mutta mikä on sopivuuden raja? Tässäkin tapauksessa on todellakin vaikea arvioida menikö media lopulta liian pitkälle, ylitettiinkö raja? Näin jälkeenpäin tapahtunutta tarkastellessa voidaan todeta ettei median rooli ainakaan vähäinen ole ollut.

Mutta milloin voidaan sanoa median menneen liian pitkälle? Varsinkin kun puhutaan julkisuuden henkilöstä ja päättäjästä. Kuka kontrolloi mediaa? Periaatteessa voidaan ajatella että media kontrolloi itse itseään, mutta voiko luottaa siihen että tilanne pysyy hallinnassa kun kaikki toimittajat janoavat kiihkeästi päivän parasta lööppiä, myyvintä uutista, mielenkiintoisinta kuvaa. Rajoja on vaikea vetää kun sana on kuitenkin vapaa. Osaltaan voidaan todeta että myös julkisuuden henkilöllä ja päättäjällä on vastuu itsellään, omalla käyttäytymisellään voi rajoittaa sitä mitä media uutisoi. Mutta aina sekään ei auta. Viime viikkojen uutisoinnin jälkeen huomaa ainakin kuinka armoton media voi olla. Aika on todellakin muuttumassa, media on nousemassa yhä suurempaan valtaan. Mutta kysymykseen, kuka tätä valtaa kontrolloi, on vaikea sanoa vastausta.




keskiviikko 2. huhtikuuta 2008

Jahti päättyi niskalaukaukseen

Kaikki alkoi ruotsin kielellä lausutusta kieltämisestä. Liekö väsyneisyyttä, ymmärtämättömyyttä vai tietoista valehtelua? Tapaus on oiva osoitus siitä, että venkoilu median kanssa on hyvin vaarallista poliitikolle. Kun jostain pahanteosta jää kiinni, niin totuuden välitön kertominen on yksinkertaisesti ainut keino välttää ajojahti. Tapahtuneen salaamisen vuoksi median myllytys olisi luultavasti kestänyt tasan siihen saakka, että väistämättömään olisi päädytty. Tietysti kaikki alkoi oikeasti niistä 200 viestistä, joita ei olisi koskaan pitänyt lähettää eli pahuudet olisi pitänyt jättää tekemättä.

Karkauspäivänä tai sitä edeltävänä iltana ei kuitenkaan mielestäni tapahtunut mitään yllättävää käännettä pahuuden vakavuudessa. Hymyn julkaisemissa viesteissä ei ollut mitään sellaista, jota ei olisi jo ennakolta osattu ounastella. Vaikka mitään merkittävää lisäarvoa viesteissä ei ollutkaan, niin ministerin mediapellen rooli oli kestänyt aivan liian kauan, jotta uskottavuutta olisi enää ollut. Poliittista luottamusta joko on tai sitten sitä ei ole. Haavoitettu Kanerva saatiin ajettua nurkkaan, eikä piiritysverkon kiristyessä Kataiselle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ampua poliittinen armonlaukaus kituvan ministerin niskaan.

Noh ainakin Stubb pääsi makealle haaskalle ja Katainen vankisti asemaansa puolueen johtajana. Hänhän teki päätöksensä luottamusvajeesta ennen ryhmäkokousta ja näytti näin kaapin paikan puolueessaan.