Saako töissä olla hauskaa?

Juttelin eräässä mediayhtiössä työskentelevän tuttavani kanssa. Heidän työyhteisössään on käytössä ensi kuulemalta hyvin hämmästyttävältä tuntuva tapa. He kokkaavat nimittäin toinen toisillensa lounasta päivittäin, siten että kaksi henkeä on aina vuorollaan vastuussa päivän ateriasta. Tähän kuluu tietysti vuoden mittaan tolkuton määrä työaikaa, kun joka päivä kaksi ihmistä on 20 hengen työyhteisöstä sidottu keittiövuoroon. Kuulostaa kaikkea muulta kuin tehokkaalta. Vastineeksi yhteisöllisyys on kuitenkin hiotunut työpaikalla erinomaiseksi. Kokkaamisen yhteydessä saa jutella työkaverin kanssa rauhassa jotain sellaista, johon ei normaalisti olisi aikaa. Yhteinen lounastunti takaa säännöllisen yhteydenpidon työkavereiden kanssa. Kun jokainen kokee työympäristön viihtyisäksi ja luotettavaksi paikaksi, tulee tilaa sille kuuluisalle luovuudelle. Firman keskeiset asiakkaat myös tietävät käytännön, joten hekin haluavat usein tulla mukaan lounashetkille. Vatsa kylläisenä on sitten hyvä siirtyä viimeistelemään sovitut puheet.

Sopiiko meille suomalaisille opetettuun työmoraaliin ajatus siitä, että töissä voisi oikeasti viihtyä? Entä jos aamuinen töihin lähteminen ei jostain syystä masennakaan? Mitä, jos jopa odottaa viikonlopun jälkeistä maanantaita, jolloin pääsee taas tekemään mahtavia hommia hyvien tyyppien kanssa? Ei kait tällainen ajattelu ole mistään kotoisin. Eikö töitä pitäisi tehdä verenmaku suussa, jotta saa itselleen luvan tuntea olevansa kelvollinen työntekijä? Burnout-lomahan se vasta on mitta sille, että nyt on hommia painettu kunnolla, eikä turhanpäiten laiskoteltu ja tyhjästä palkkaa nyhvätty.

Tällainen mentaliteetti varmaankin sopi agraariyhteiskuntaan, jossa peltoa oli raivattava kunnes selkä katkesi. Muutoin kasvava kansakunta ei olisi saanut ravintoa itselleen. Mutta sopiiko tällainen ajattelumaailma nykysuomeen, jossa työnteko perustuu aina vaan korkeampaan osaamiseen ja luovuuteen?

Toinen kaverini oli vastikään aloittanut uudessa työpaikassa, jossa häneltä oli muutaman päivän työskentelyn jälkeen tiedusteltu, että kuinka hän viihtyy työpaikalla. Kaverini oli vastannut, että työt vaikuttavat oikein mielenkiintoisilta ja hauskoilta. Kysyjä oli todennut tähän, että eihän sinun sitten tarvitsisi saada palkkaa. Tarvitseeko enää ihmetellä, jos mielenterveydellisistä syistä sairaslomalle joutuminen on koko ajan kasvava ongelma? Ehkäpä parasta ennaltaehkäisyä olisikin työkulttuurin muutos, jossa luovuudelle ja yhteisöllisyydelle annetaan tilaa, niin että töissä olisi lupa olla hauskaa. Työyhteisö, jossa jatkuvat turhauttavat palaverit ja loputtomat projektien deadlinet eivät aina väijyisi mielessä, saattaisi jopa siivittää työntekijät tulokseen, joka löisi aiemmat ennätykset mennen tullen. Harvemmin politiikassakaan parhaat ajatukset paineen alaisena virallisessa kokouksessa syntyvät, vaan vapaaillan yhteisistä hetkistä ne parhaat ideat saavat siemenensä.