Kansainvälisyys ja kansainväliset asiat kiinnostavat meitä nykyisin entistä enemmän – olemme suuntautuneita Eurooppaan ja haaveilemme ulkomailla opiskelusta ja työskentelystä. Kansainvälisyys yhdistetään poikkeuksetta kaikkeen iloiseen ja mukavaan. Päädyin pohtimaan kansainvälisyyden nurjempaa puolta sotarikoksia käsittelevään seminaariin, jonka Suomen Punainen Risti (SPR) järjesti viime perjantaina. Humanitaarinen oikeus tai sodan oikeussäännöt ovat yksi kansainvälisyyden ilmentymä, mutta varmasti yksi vähemmän glamouria sisältävä. Humanitaarisen oikeuden synty liittyy väkivallan ja julmuuden torjumiseen ja rajoittamiseen sodassa.
Seminaarissa käsiteltiin humanitaarista oikeutta neljästä eri näkökulmasta ja neljän eri asiantuntijan välityksellä. Sotarikoksista osana kansainvälistä ja kansallista oikeutta käsitteli oikeudellinen neuvonantaja Jani Leino SPR:sta, kansainvälisestä sotarikostuomioistuimesta (ICC) ja sotarikoksista kertoi Marja Lehto Ulkoasiainministeriöstä sekä sotarikosten tutkimisesta rikosylikomisario Thomas Elfgren Keskusrikospoliisista. Neljännen – ehkä puhuttelevimman – puheenvuoron käytti toimittaja ja tietokirjailija Hannu Pesonen kertoessaan runsaan kuvamateriaalin välityksellä Gacaca-tuomioistuimista ja kansanmurhaajien rankaisusta Ruandassa.
Kokonaisuutena perjantaipäivä oli antoisa, mutta jossain määrin tuskallinen. Erityisesti valokuvat Ruandasta konkretisoivat tilannetta maailman kriisipesäkkeissä, jotka täällä Koti-Suomessa on helppo unohtaa tai sivuuttaa vain yhtenä uutisena muiden joukossa. Voiko rinnakkain asettaa opiskelijoiden ateriatuen korotuksia ja sotarikoksia? Miten suhteuttaa omat henkilökohtaiset ongelmat ihmissuhteista tenttikirjojen saatavuuteen siihen, että tälläkin hetkellä maailmalla soditaan ja sodasta tavalla tai toisella kärsivien ongelmat ovat jotain aivan muuta kuin rypyt silmien alla tai sanomalehden toimitushäiriöt. Siviilien tai sotavankien oikeudet eivät toteudu, mutta lisäksi heidän ihmisoikeuksiaankin poljetaan. Minun vapauttani ei rajoita mikään, ja nälkääkään en näe. Pitäisikö minun lakata vain narisemasta epäoikeudenmukaista kohtelua Kelan käsittelyjonossa, kun asiani kuitenkin käsitellään kuukauden pari kuluessa. Ruandassa kansanmurhan jäljiltä vankilassa odottaa edelleenkin melkein satatuhatta vankia, joiden asiaa ei ole käsitelty sen jälkeen, kun heidät kansanmurhan jälkeen on vangittu. Kansanmurha tapahtui kuitenkin vuonna 1994 – samana vuonna, kun minä olen ensimmäisiä kertoja osallistunut SPR:n toimintaan ja liittynyt jäseneksi.
Kuinka paljon minun pitäisi jaksaa vaivata mieltäni sillä, mitä jossain sotatoimialueella tapahtuu tai miten sotien jälkeen yhteiskunnat pääsevät jaloilleen. Voinko yksinkertaisesti edes hahmottaa jokaisen kriisin taustoja ja pysyä selvillä tapahtumista, tuomitsemisesta puhumattakaan. Onko pinnallinen asioiden seuraaminen vain oman mielen rauhoittamista ja kuvan kiillottamista, jotta voin heitellä kommentteja lounaspöytäkeskusteluun.
Jäin myös miettimään politiikan ja juridiikan suhdetta? Voimme saavuttaa pysyvää rauhaa ja sovintoa tuomitsemalla? Kuinka tehokkaita poliittiset ja taloudelliset toimet ovat rauhanprosesseissa tai oikeudenmukaisuuden toteuttamisessa.
Aurinkoisena ja rauhallisena sunnuntai-iltapäivänä Töölössä,
RiLi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti