Järkevän asumismahdollisuuden järjestäminen on yksi kuntien keskeisistä palveluista, koska kaikkihan me tarvitsemme kodin päämme päälle. Ihmisiä myös kiinnostaa, mitä omasta ikkunasta näkyy. Kuinka moni kuitenkaan tietää poliitikkoja, jotka olisivat tulleet valituksi keskeisenä vaaliteemanaan asuminen. Itselleni tulee mieleen oikeastaan vain nykyinen asuntoministeri Jan Vapaavuori (kok.), joka jo kauan ennen ministerinpestiään on puhunut pääkaupunkiseudun asuntopolitiikasta. Niitä äänestäjiä, joilla asumisasiat ovat kunnossa, ei kiinnosta kohtuuhintaisen asumisen tärkeydestä paasaava poliitikko. Niitä, joilla ei ole kotia lainkaan tai olisi tarvetta laadukkaampaan tai hinnalta kohtuullisempaan asuntoon, taas ei ylipäätänsä kiinnosta äänestäminen.
Kokonaisuudessaan asuminen näyttelee kuitenkin tärkeää roolia ihmisten elämässä ja on hyvinkin poikkipoliittista. Perinteisesti asuntopolitiikka on ollut mitä suurimmassa määrin sosiaali- ja terveyspolitiikkaa. Tämän vuoksi meillä on erityisryhmille, kuten vanhuksille, asunnottomille, vammaisille, nuorille ja opiskelijoille, suunnattua asuntotuotantoa, jota valtio tukee. Vanhasen toinen hallitus on kasvattanut/kasvattamassa sosiaalisen asuntotuotannon investointiavustusta 85M€ vuotuiselle tasolle. Hankkeita on kuitenkin jonossa selkeästi enemmän. Kansanedustaja sekä entinen kunta- ja asuntoministeri Hannes Manninen arvioikin Nuorisoasuntoliiton 25.4. järjestämässä kuntaseminaarissa kestäväksi pitkänaikavälin tasoksi noin 100M€ vuosittaiset avustukset. Ylipäätänsä koko investointiavustus on vielä varsin tuore ohjausinstrumentti. Se otettiin käyttöön nimenomaan Mannisen ministerikaudella. Järjestelmä on jo lyhyessä ajassa osoittautunut hyväksi ja määrärahojen asteittainen kasvattaminen on oikeaa politiikkaa. Nykyisen hallituksen erityisenä tavoitteena on pitkäaikaisasunnottomuuden puolittaminen eli löytää koti noin 1250 asunnottomalle.
Vastaavalla tavalla myös yritykset ovat heränneet tai ainakin olisi syytä herätä siihen, että asuminen on myös elinkeinopolitiikkaa. Elleivät työntekijät voi asua palkkatasoonsa nähden kohtuullisin kustannuksin, niin työntekijöitä ei yksinkertaisesti saada töihin. Tällainen ongelma on havaittavissa erityisesti pääkaupunkiseudun palvelualoilla. Elinkeino- ja aluepolitiikka kytkeytyvät toisiinsa. Kumpi on ensin, muna vai kana? Pääkaupunkiseudun asuntopula on kuitenkin vain yksi ulottuvuus, sillä samaan aikaan meillä on laajoja alueita, joissa on asuntoja, mutta ei asukkaita. Holtittomasti edennyt rakennemuutos on johtanut haastavaan tilanteeseen asumisenkin osalta. Toisaalta, jos haluamme saada ulkomaista työvoimaa paikkaamaan työvoimapulaamme, niin toimivat vuokramarkkinat ovat ehdoton edellytys, koska kovin monellakaan tänne tulevalla ei ole varaa heti omaan asuntoon. On hyvä huomata, että Suomessa käytetään vuosittain enemmän rahaa omistusasumisen tukemiseen verovähennysten muodossa kuin vuokra-asumisen tukemiseen.
Ympäristökysymys on noussut keskiöön myös asumisessa. Asuntojen energiatehokkuutta täytyy saada paranemaan, jonka vuoksi sekä keppiä että porkkanaa tarvitaan. Tällä hetkellä rakennuskanta kokonaisuudessa vie 40 % energiastamme ja tuottaa jopa 30 % kasvihuonepäästöistä. Työsarkaa siis riittää, mutta ei lämpöpumpuista puhumalla kunnallisvaaleja taideta voittaa.
Kunnilla on joka tapauksessa isot vaikutusmahdollisuudet järkevän asumisen mahdollistamiseen. Kunnilla on asemakaavan laatimisen myötä monopoliasema päättää mihin ja miten voidaan rakentaa. Kuntien tulisi käyttää vastuullisesti asemaansa, eikä käyttää häikäilemättömästi hyväkseen kireää tonttitilannetta. Kuntien tulisi myös kantaa vastuunsa siitä, että kaikenlaiset ihmiset voivat asua kunnan alueella. On härskiä, että jotkut kunnat ovat vuosikymmenien ajan katsoneet oikeudekseen ottaa asukkaikseen vain hyvätuloisia.
Voiko nuori ylipäätänsä olla uskottava puhuessaan asumisesta? Niin keskeinen osa elämää kuin asuminen onkin, niin teema on sudenkuoppia täynnä. Asumiseen liittyy paljon nippelitietoa, jonka hallitsemattomuudesta on helppo jäädä kiinni. Teeman vaikeudesta kertoo jotakin myös se, että Nuorisoasuntoliiton kuntaseminaarissa oli läsnä ainoastaan noin 20 nuorta, joista puolet oli nuorkeskustalaisia ja loput lähinnä järjestäjiä. Syksyllä seminaaria suunniteltaessa olivat poliittiset nuorisojärjestöt vakuuttaneet, että jokaiselta löytyy ainakin 20 asiasta kiinnostunutta. Onneksi edes keskustalaisia näyttää kiinnostavan miten ja missä ihmiset asuvat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti