Globaalia työnjakoa hillasuolla

Marjastuksella on ollut kautta vuosisatojen tärkeä rooli erityisesti Pohjois- ja Itä-Suomessa. Luonnon antimet ovat toimineet ensinnäkin ravinnon lähteenä, mutta sittemmin myös merkittävänä lisätienestinä paikallisille. Marjastuksesta kertyvät tulot ovat edelleen verottomia, joten hillasuolla huhkiessa voi kerrankin hyvillä mielin ajatella liittyvänsä Iloisten veronmaksajien jäseneksi.

Perinteisesti sukujen parhaat marjapaikat ovat olleet Lapissa puolijulkisia salaisuuksia. Pienissä kyläyhteisöissä kaikki ovat toki tienneet, minne kulmille siitä ja siitä talosta mennään marjastamaan, mutta tarkkaa paikkaa ei ole haluttu muille paljastaa. Varsinkin hyvät hillapaikat ovat olleet arvossa arvaamattomassa, eikä niistä ole kylillä muille huudeltu.

Oman parikymmentä vuotta kestäneen ”marjanpoimintaurani” aikana on tapahtunut iso muutos siinä, kuinka suomalaiset ylipäätänsä suhtautuvat marjastukseen. Kokemukseni perusteella lamavuosina paikallisia marjastajia liikkui soilla ja metsissä selkeästi nykyistä enemmän. Luultavasti laman aikaan jokainen markka, jonka saattoi ruokaostoksissa säästää, tuli tarpeeseen monessa perheessä. Tuolloin hyvistäkin marjapaikoista joutui välillä luopumaan, kun joku muu oli keksinyt käydä jo koluamassa ne tyhjäksi.

Lamasta toivuttiin ja välissä oli jo monia vuosia, jolloin jänkillä ei juuri törmännyt muihin ihmisiin. Marjastamaan tottunut väki nimittäin vanhenee auttamatta Lapissa, eikä oman käsitykseni perusteella nuoremmilla sukupolvilla ole enää samanlaista, lähes uskontoon verrattavaa, hartaan kunnioittavaa suhtautumista luontoon. Vaikka työttömänä oli vuonna 2007 yhä pelkästään Lapissa 9000 ja Kainuussa 6000 henkilöä, niin enää lisätulot eivät tunnu olevan sellaisen vaivan väärtti, jonka vaikkapa hillaämpärillisen eteen joutuu suolla tarpomaan. Suomessa pärjäilee nykyään ilmeisen mukavasti muutoinkin. Marjasadosta jää vuosittain metsään arvion mukaan peräti yli 90 prosenttia.

Aivan viime vuosina tilanne kairassa on kuitenkin muuttunut ja soille on tullut eloa monen paikallisen mielestä jo liiaksikin. Suomalaiset marjanjalostajat ovat ostaneet suljettuja kyläkouluja ja majoittavat nyt niihin marjanpoimijoita. Varsinkin helpoilla, autoteiden viereisillä marjapaikoilla saattaa törmätä varsin kansainväliseen tunnelmaan, kun noin 3000 ulkomaalaista poimijaa kansoittaa Lapin kairat muutamaksi kuukaudeksi. Lapin Radion ja paikallisten lehtien lempiaiheita onkin jo muutamana syksynä ollut paikallisten asukkaiden suhtautuminen kaukaisiin työläisiin. Poimijoiden kuskaaminen Thaimaasta tai Vietnamista ei varmaankaan ole ilmaista hupia, joten moiseen toimenpiteeseen tuskin olisi ryhdytty, jos marjaa saataisiin ostettua riittävästi suomalaisilta poimijoilta, mutta kun ei saada. Globaalia työnjakoa se kait tämäkin sitten on. Tällä kertaa työt eivät karkaa Suomesta mihinkään vaan työntekijät tulevat Suomeen paremman elannon toivossa.

Harmittihan tuo itseäkin, kun muutama päivä takaperin jätin hyvään paikkaan hilloja kypsymään ja tänään suolle palatessani huomasin, että marjat ovat juuri makeimmilleen kypsiä, mutta oman seurueeni ja muutaman miljoonan harmittoman sääsken lisäksi suolla vipelsi kymmenkunta thaimaalaista. Vaan mitäpä tuota liikoja harmittelemaan. Jättäväthän thaimaalaiset Suomen talouteen melkoisen määrän rahaa, kun marjaa saadaan riittävästi jalostettavaksi. Lisäksi poimijat palaavat loppusyksystä kotiin sikäläisellä mittatikulla katsoen verraten suuren rahatukun kera. Ahkerimmat ovat muutamassa kuukaudessa saaneet kulujen jälkeenkin tienattua vuoden palkan. Kaukana lännessä ansaitut marjavaluutat tulevat taatusti tarpeeseen; joko kulutukseen tai pääomaksi johonkin isompaan hankintaan. Muistaakseni aivan viime vuosina kehitysavussa on tapahtunut historiallinen käänne. Nykyään kehitysmaista muualle muuttaneet ihmiset palauttavat kotiseudulleen enemmän rahaa kuin mitä kaikki maailman valtiot antavat yhteensä kehitysapuna. Osaltaan thaimaalaiset marjanpoimijat edustavat tätä ilmiötä.

Niin ja vaikka thaimaalaiset nopeakätisiä ovatkin, niin korkeintaan he saavat kilpailuvietin heräämään Pekingin olympialaisten hengessä: se nyt on aivan varma, että minun ämpäri on ensimmäiseksi täynnä, kun samalle suolle satutaan. Ja onneksi tuota on kaiken varalle tiedossa muutama paikka, jonne ei taatusti yksikään kausityöläinen eksy.

Suomi Areenasta maailmalle

Viime viikolla MTV3 järjesti yhteistyötahojensa kanssa Pori Jazzien yhteydessä Suomi Areena-kesätapahtuman. Paikalla olleiden ihmisten ja median kiinnostuksesta pystyi selvästi huomaamaan, että Suomessa on ollut tilausta poliittiselle ja asiapitoiselle kesätapahtumalle. Lukuisat paneelit ja puheet keräsivät paljon kuuntelijoita ja keskustelu aiheista jatkui Porin kuppiloissa ja nurmikoilla pitkälle aamuyöhön.

Seuraamistani paneeleista paras oli Suomen Ylioppilaskuntien liiton (SYL) järjestämä paneeli ”Sukupolvet – sota vai sopimus?”, jossa keskustelijoina olivat Lääketeollisuus oy:n puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes, erityisavustaja Elina Moisio työ- ja elinkeinoministeriöstä, Anders Blom Perheyrittäjien liitosta ja Osku Pajamäki. Keskustelu keskittyi hyvin eri sukupolvien vastuuseen suomalaisen eläkejärjestelmän nykykunnosta ja tulevaisuudesta. Tämän hetkinen, suurten ikäluokkien suunnittelema yhteiskuntajärjestelmä on tehty paljon nuoria sukupolvia suuremmalle väestölle, jolloin tulevaisuudessa vastuu palveluiden maksamisesta kohdistuu nykyistä harvemmalle. Vanhan sanonnan mukaan ”ensimmäinen sukupolvi rakentaa, toinen kehittää ja kolmas tuhoaa”. Jottei nuorelle sukupolvelle tule taloudellista pakkoa tuhota hyvinvointijärjestelmäämme, on jotain tehtävä jo nyt.

Yksi selkeimmistä esimerkeistä maksujen painottumisen epätasaisuudesta on eläkemaksuissa. Tämän hetkisten päätöksien mukaisesti lakisääteisiä eläkemaksuja korotetaan vuoden 2008 tasosta seuraavan kymmenen vuoden aikana hieman joka vuosi. Tällä hetkellä 18-52-vuotiaat maksavat eläkettä 1,5 prosenttia, 53-62-vuotiaat 1,9% ja 63-67-vuotiaat 4,5%. Vaikka työiän pidentämiseen kannustamiseksi onkin luotu tuo viimeinen, ns. superkertymäluokka jolloin eläkettä karttuu 4,5% työtulosta, ei se vastaa koko nuorten ikäluokkien työuralle kohdistuvaa eläkemaksujen painetta. Jatkuvat korotukset kohdistuvat nimittäin kokonaisuudessaan juuri työuraansa aloitteleville. SYL on ollut asiasta huolissaan ja puheenjohtaja Telkkä esittikin kommentissaan 16.7 eläkemaksujen korottamista välittömästi kestävälle tasolle. Tällöin suuret ikäluokat ehtisivät vielä täysimääräisesti osallistua mm. pidentyneestä eliniästä johtuvaan eläkkeiden kokonaissumman nousuun. Kannatankin Telkän ehdotusta ja haluan SYL:n jatkossakin toivovan tämäntyyppisen, rakentavan kansalaiskeskustelun käynnistäjänä.

Miten autettaisiin kaikkein köyhimpiä?

SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen vaatii ruoan arvonlisäveron alentamisesta luopumista ja sen muuttamista verovähennyksiksi pienituloisille. Perustelujen mukaan näin parannettaisiin kaikkein köyhimpien asemaa. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan tapahtuisi.

Kaikkein köyhimpien ihmisten verot leikkautuvat jo nykyisin kunnallisverotuksen vähennyksillä nollaan, toisin sanoen he eivät siis maksa veroja ollenkaan. Miten verovähennykset auttaisivat heitä? Tai miten verovähennykset auttaisivat sellaisia useampilapsisia perheitä, joiden vanhemmat tienaavat Urpilaisen mielestä liikaa? Tulojen suuruus ei lapsiperheissä tarkoita automaattisesti vaurautta, kun menotkin ovat lapsettomia perheitä suuremmat.

Kaikista köyhimmillä suhteellisesti suurin osa tuloista kuluu välttämättömyyksiin – asumiseen, ruokaan, liikkumiseen. Tämän takia ainakin itse olen ruoan arvonlisäveron alentamisen puolella, näenpä sen itse asiassa välttämättömäksi. Ruoan hinnan alentaminen puuttuisi yhteen näistä suurimmista menoeristä ja auttaisi suhteellisesti eniten kaikkein köyhimpiä ja lapsiperheitä.

Veronalennuksilla voidaan hakea työllisyyttä parantavia vaikutuksia ja sitä kautta niillekin on oma paikkansa talouspolitiikassa. Kun puhutaan absoluuttisesti kaikkein köyhimmistä tai suurimmat pakolliset menot omaavista ihmisistä, on tuloverojen leikkaaminen kuitenkin verrattain huono työkalu heidän asemansa parantamiseen.

Lapsiperheet hyötyisivät "Mannisen mallista"

Kansanedustaja ja valtiovarainvaliokunnan puheenjohtaja Hannes Manninen (kesk.) esitti viime kuussa mallia, jossa lapsiperheet voisivat kokeilla määräajan yhteisverotusta nykyisen erillisverotuksen sijaan. Mallissa puolisoiden tulot laskettaisiin yhteen ja jaettaisiin kahdella verotusta varten. Yhteisverotusta voisi hyödyntää korkeintaan kolmen vuoden ajan lapsen syntymästä lähtien.

Olen kuullut kaikkien muiden tahojen puoltavan esitystä, paitsi tietysti poliittisen vasemmiston, jonka aate, Keskustan ideologian vastaisesti, alistaa perhepolitiikan kokonaan työelämän ehdoille.

Puolisoiden yhteisverotusmallista luovuttiin 70-luvulla sen epäoikeudenmukaisuuden vuoksi. Näen kuitenkin yhteisverotuksen joustavana mahdollisuutena - jokainen saisi valita itse ja kokeilla. Malli alentaa kynnystä lasten saamiseen, mahdollistaa lapsen kotihoidon kolmen vuoden ikään asti ja kannustaa vanhemman paluuta takaisin työelämään. Lisäksi lapsen saannin yhteydessä tapahtuvat taloudelliset menetykset pienenisivät ja vanhemmat voisivat vapaammin valita kumpi hoitaa pientä lasta kotona.

Malli alentaisi valtion verotusta lähes kaikilla ja siitä olisi apua erityisesti yhdentulonsaajan perheille. Samalla huomioitaisiin myös toisen vanhemman kotona tekemän työn merkitys. Mielestäni Suomen tuleekin ottaa oppia muusta Euroopasta ja kokeilla perheiden yhteisverotusta Mannisen mallin mukaisesti.

Kuka vahtisi vahtikoiraa?

Maaseudun tulevaisuus -lehti tilasi Suomen Gallupilta mielipidekyselyn, jossa perinteisten poliitikkojen uskottavuutta luotaavien kysymysten ohessa ihmisiltä udeltiin heidän mielipiteitään eri tiedotusvälineiden uskottavuudesta. Tämän päivän (7.7.) lehdessä julkaistujen tulosten mukaan joka kolmannen haastatellun mielestä uutisointi vaalirahoituksesta ja politiikkojen yksityiselämästä on heikentynyt tiedotusvälineiden uskottavuutta. Samaan aikaan yhteensä 13% mielestä tiedotusvälineiden uskottavuus on lisääntynyt joko paljon tai jonkin verran.

Näiden tulosten valossa näyttäisi siltä, että on tiedotusvälineiden itsensäkin etu välttää pahimpia yksinkertaistuksia tai tarkoitushakuisuutta uutisoinnissaan. Tiedotusvälineiden sisäisessä vertailussa parhaimmille kouluarvosanoille pääsivät YLE:n radio ja televisiopalvelut, kun taas iltapäivälehdet sijoittuivat kyselyn hännille.

Uutista lukiessa itselleni tuli mieleen poliittisten opiskelijajärjestöjen yhteistyössä viime toukokuussa järjestämä politiikka ja media -seminaari. Tilaisuuden lopuksi järjestetyssä paneelissa sekä Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Kaius Niemi että kansanedustaja Tuulikki Ukkola peräänkuuluttivat enemmän kampanjauutisointia, siis omaa linjaa ja selkeitä arvostuksia. Ja näitä on piisannut - monet lehdet ja muut mediat ovat viime vuosina yhä agressiivisemmin pyrkineet ajamaan omaa näkökulmaansa myös Arkadianmäen mielipiteeksi. Tässä ei ole sinällään mitään väärää - sananvapauteen kuuluu erottamattomasti se, että asioihin on oikeus pyrkiä vaikuttamaan.

Kyseenalaista kampanjauutisoinnista tulee siinä vaiheessa, kun toimittajat alkavat olettaa tietävänsä asiat parhaiten. Vaalirahakohun yhteydessä oli selvästi nähtävissä jo viikkoja ennen itse uutisaiheen laantumista, että aihe ei kiinnostanut ihmisiä. Se nähtiin epäoleellisena. Jos vain vaivautui ns. tavallisten ihmisten kanssa juttelemaan, niin koko juttu näyttäytyi jonain "herrojen" keskinäisenä tappeluna.

Tämän päivän politiikan toimittajilla on sama ongelma kuin kaikilla muillakin aloilla - ammattiryhmä eriytyy liiaksi. Kun kaikki vapaa-aikakin vietetään vain virkasiskojen ja -veljien kanssa, niin myös näkökulmat asioihin yhdenmukaistuvat. Jossakin vaiheessa toimittaja sitten vain huomaa, jos huomaa, ettei tiedä mattimeikäläisten elämästä yhtään enempää kuin se suuresti paheksumansa poliittinen broilerikaan.

On inhimillistä, että ihmiset omaksuvat mielipiteitä, käyttäytymismalleja ja arvostuksia itselleen läheisiltä ihmisiltä. Ei sitä voi estääkään. Samalla kuitenkin kaikkien tiedotusvälineiden uutisointi ja näkökulma vain lähenee toisiaan. Kun hyvä kaverini toisessa lehdessä kirjoitti tällä tavalla, niin asian täytyy silloin myös olla niin. Ongelmat ovat siis uutistoimituksissa samat kuin vaikkapa poliitikkojen keskuudessa.

Median tehtävä on pitää poliitikot kurissa ja osoittaa ihmisille heidän virheensä. Mutta kuka osittaisi medialle heidän virheensä jos ja kun he eivät enää edustakaan "yleistä mielipidettä", vaan pyrkivät pelkästään muokkaamaan sitä? Siirtyvätkö lukijat tällöin paremman lehden pariin? Vai estääkö Suomen median vähittäinen keskittyminen todellisten vaihtoehtojen syntymisen?

Niin - miksei uutisissa kuule vähittäiskaupan keskittymistä moittivien uutisten ohella Suomen tiedotusvälineiden keskittymisestä? Kysyn vain.

Kaikki kampanjan puolesta

Joensuun puoluekokouksen parhaimmasta kampanjasta vastasi varapuheenjohtajaehdokas Tuomo Puumala tukijoukkoineen. Puumalan kampanja oli monipuolinen, näkyvä ja intoa täynnä. Tuomon kampanjaväki oli myös tsemppiä täynnä. Porukka jaksoi puurtaa kuin eduskuntavaalien tuiskussa ikään ja se työ myös palkittiin. Tuomon ständillä muun muassa minun jokaiselle vastaantulijalle hokema slogan ”Kaikki Puumalan puolesta” vilahti puoluekokousväkeen kuin veitsi siihen uusien perunoiden kanssa tarjoiltavaan voihin. Nyt Tuomo Puumala on ainakin seuraavat kaksi vuotta Suomen Keskustan varapuheenjohtaja, jos kampittavia skandaaleja ei ilmaannu.

Miksi sitten vaahdota vielä Tuomon Puumalan kampanjan menestyksestä, josta on jo muutama viikko? Sehän on ollut ja nähty, mutta uudet kampanjat kutsuvat. Nimittäin kuntavaalit ovat käytävän päässä olevan oven takana, eikä se käytävä ole kovin pitkä. Kuntavaalikampanjat pitää siis saada jo nyt kesän aikana kokoon ja vauhtiin.

Olen havainnut nuorten osalta niin sanottua rimakauhua vaalikampanjoinnin suhteen. Jos ei ole pätäkkää tarpeeksi monta tonnia, niin into tahtoo lopahtaa alkuunsa. Nuorten kohdalla ei mielestäni kuitenkaan ole kyse rahasta. Melkein pelkkä nuorten osallistuminen vaaleihin riittää, muttei aivan. Nuorten on mielestäni tärkeää tehdä omannäköinen kampanja. Kun suurten maakuntalehtien kansilehtiä ei voi ostaa, niin pitää panostaa muualle.

Siksi haluan kannustaa meitä nuoria olemaan omaperäisiä ja itsevarman innokkaan oloisia. Hyvä kampanja tarvitsee toteuttamiskelpoisen vision, jonka mukaan kampanja toteutetaan. Visio voi nojata pelkkään hyvään tunnuslauseeseen, johon perustuen voi listata omat kuntapoliittiset tavoitteet tai suunnitella niitä tapahtumia, joihin aikoo osallistua. Samalla on tärkeää saada vähintään muutaman ihmisen tukiryhmä taakseen, koska kukaan ei jaksa vetää mitään kampanjaa yksin. Netin suomista mahdollisuuksista tuskin tarvitsee mainita mitään, koska ne ovat itsestäänselvyyksiä – onko sinulla jo nettisivut?

Kampanjointi vaatii aina paljon, jos on hiukankin tosissaan. Onneksi kampanjoilla on myös taipumus antaa paljon. Vähintään ne kuuluisat verkostot kasvavat, toisin sanoen potentiaalisten äänestäjien joukko laajenee.