Terveiset Orilammilta!
Olen nyt toista päivää Aleksanteri-instituutin eli Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuskeskuksen maisteriohjelmaan kuuluvalla perehdytysleirillä. Viikon aikana saamme rautaisannoksen Venäjän ja itäisen Euroopan (VIE) tietoutta kulttuurintutkimuksesta aina sotilasdoktriinien pohdintaan saakka.
Koko ohjelman ajatuksena onkin tuottaa Suomeen VIE-osaajia, joilla olisi myös poikkitieteellistä näkemystä alueeseen. Sen sijaan, että opiskelijat valmistuisivat erillisistä VIE-tutkimuslaitoksista, Aleksanteri-instituutissa opiskelevat saavat opiskeluistaan sivuainekokonaisuuden ja mahdollisuuden osallistua poikkitieteellisille kursseille ympäri Suomen.
Venäjän tuntemuksessa tarvitaankin juuri laaja-alaisuutta. Valtaosa yliopistoista valmistuvista sijoittuu muualle kuin varsinaisiin tutkimustehtäviin. Kielitieteilijälle ei ole haitaksi tuntea perusteita vaikkapa erikoistumismaansa lainsäädännöstä. Paitsi uutta tietoa, eri tieteenaloihin tutustuminen antaa opiskelijalle myös uusia näkökulmia jo tuttuun aiheeseen.
Neuvostoliiton romahtaminen romahdutti samalla myös suomalaisten jo ennestäänkin vaatimattoman kiinnostuksen tutustua itäisen naapurimme elämään. Samalla venäjäntuntemus onneksi myös vapautui olemasta vasemmistolaisten yksinoikeus. Venäjää puhuvia ei enää automaattisesti pidetä maanpettureina, mutta vielä on matkaa siihen, että venäjän opintoja pidettäisiin yhtä tarpeellisina kuin vaikkapa saksan taitoa.
Suomella on naapurissaan valtava valtio, jonka johto tuntuu käyttäytyvän välillä täysin lapsellisesti pienempiä naapureitaan kohtaan. Silti tai juuri siitä syystä sieltä kaukana pysyminen ja maan vältteleminen olisi pahin mahdollinen ratkaisu Venäjän ja EU-maiden ja kansalaisten lähentämiseksi toisiaan.
Etäältä ihmettelemisen sijaan onkin paljon mielenkiintoisempaa mennä paikanpäälle keskustelemaan. Sitä saattaa vaikka yllättyä, kuinka samanlaisia lopulta ollaankin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Ihan mielenkiintoista pohdintaa, mutta kyllä se Itänaapurin tuntemus oli myös Keskustan oikeus ennen Neuvostoliiton romahtamista. Itse asiassa muutamat keskustalaiset toimijat olivat tuttuja vieraita Moskovassa (Väyrynen) ja jotkut Suomelle näennäisesti jopa korvaamattomia (Kekkonen).
Itse kommentoin aivan samaa asiaa kuin Mikkokin. Eli, millä ihmeen perusteella Neuvostoliiton tuntemus ja maan kanssa asiointi oli vasemmiston yksinoikeus?
70-luvulla silloinen sisäministeri Eino Uusitalo (kesk.) ehdotti itsenäisyyspäivän muuttamista päivämäärälle 19.9. jatkosodan välirauhan solmimisen mukaan. Päivämäärä tarkoitti käytännössä mm. liittoutuneiden (Neuvostoliiton) valvontakomission nimittämistä Suomeen. Symboloiko keskusta-ajattelun mukaan valvontakomissio todellakin valtiollista itsenäisyyttämme? Vai symboloiko se sittenkin erään nimeltä mainitsemattoman puolueen rähmälläänoloa itään?
Pitkäaikainen ulkoministerimme Ahti Karjalainen (kesk.) puolestaan vältti termin "puolueettomuus" käyttöä, koska se olisi ollut ristiriidassa neuvostoliittolaisen, Suomen YYA-sopimussitoutuneisuutta korostaneen retoriikan kanssa.
Toinen pitkäaikainen ulkoministerimme Paavo Väyrynen (kesk.) oli itäisine suhdeverkostoineen meille suomalaisille niin korvaamaton, että kepu tarvitsee häntä edelleen hallituksessa ulkomaankauppaministerinä, vaikka Neuvostoliiton romahtamisesta on kulunut 16 vuotta.
Arvostan kaikkia Suomen takavuosien pyrkimyksiä rauhanomaiseen rinnakkainoloon Neuvostoliiton kanssa mitä suurimmassa määrin, niin kauan kuin niiden pohjimmainen tavoite oli kansallisen edun puolustaminen. Toisinaan kuitenkin epäilen motiivien olleen toisaalla, ei vähiten eräiden keskustan kellokkaiden ollessa asialla. Rakkaat keskustalaiset, paljon olette idänpolitiikassa saaneet hyvääkin aikaan, mutta kyllä tämän kirjoituksen perusteella nyt olisi peilille käyttöä.
Heh. Näkyy herättävän tunteita :) Pahoitteluni vastauksen viipymisestä. Olin koko viime viikon tuolla samaisella leirillä.
Itsehän puhuin siis kansalais- ja kansalaisjärjestötasosta, en valtiojohdon toimista. En puhunut siis vakoilusta tai rähmällään olosta, johon syyllistyi poliitikkoja kaikista puolueista laidasta laitaan.
Tarkoitukseni oli tuoda ilmi sitä epäkohtaa, että aiemmin kaikki Venäjästä, maan kielestä tai kulttuurista kiinnostuneet olivat jonkin tason vasemmistolaisia. Kyllä valtaosa Neuvostoliitossa opintonsa suorittaneista ainakin lähtiessään olivat kommunismin ihailijoita.
Politiikan, varsinkin korkean tason sellaisen, puolella henkilökohtaisia suhteita voitiin solmia, mutta aitoa yhteyttä tavallisten ihmisten välillä ei käytännössä voinut olla. Syynä oli niin Neuvostojärjestelmä kuin Suomen mielipideilmastokin.
Toivonkin, että tulevaisuudessa niin vasurit, keskustalaiset, porvarit kuin sitoutumattomatkin uskaltavat mennä itärajan tuolle puolelle. Ei sinne tarvitse selkä kyyryssä mennä vallanpitäjiä miellyttämään, mutta mieli avoinna kylläkin.
Juha, olet aivan oikeassa. Suomessa harvoin osataan nähdä sitä valtavaa moninaisuutta, 21 osavaltion ja kymmenien alueiden ja lukuisten kulttuuriperintöjen rakentamaa moninaisuutta jota Venäjän federaatio todellisuudessa pitää sisällään ja josta se koostuu.
Suomessa tuota kaikkea tarkastellaan aivan liian paljon sen julkisen yksiäänisyyden kautta: valtapolitiikan, taloussuhteiden ja niiden seurausten kautta. Se on varsin yksisilmäistä.
Lähetä kommentti