Nato jaksaa puhuttaa aina säännöllisin väliajoin. Suomessa Nato-kysymys tarkoittaa sitä, että meillä ei ole tervettä keskustelukulttuuria ulkopolitiikasta. Tämän menetelmän mukaan ihmiset on jaettavissa kahteen ryhmään: niihin jotka kannattavat avointa keskustelua Nato-jäsenyydestä, sekä niihin jotka yrittävät rajoittaa sananvapautta.
Kukaan ei vain tunnu kiinnittävän huomiota siihen, että lähes poikkeuksetta ne suurinta ääntä ulkopoliittisen keskustelun huonosta tasosta pitävät ajavat samalla myös muutosta Suomen turvallisuuspolitiikaan. Onko siis ihme, että nykyisen (ns. Nato-option) linjalla olevat eivät viitsi lähteä perustelemaan omia kantojaan julkisuudessa kerta toisensa jälkeen? Varsinkin, kun Nato-jäsenyyden kannattajienkaan argumentit eivät ole mihinkään muuttuneet.
Edelleenkin saisimme enemmän Naton keräämää tiedustelutietoa, liittyisimme läntiseen arvoyhteisöön ja ilmeisen ikuisiksi ajoiksi torjuisimme Venäjän uhkan. Bonuksena viime aikoina on alkanut sadella jonkinlaisia hintalappuja Nato-jäsenyydelle. Kohta ulkoministeri Kanervan kaipailema matkaesite Natoon alkaa siis olla koossa hintatietoja myöten.
Kovin harva on kuitenkaan lähestynyt Nato-kysymystä Natosta itsestään käsin. Mikä Nato on? Puolustusliitto? Rauhanturvaamisorganisaatio? Läntinen demokratiaan uskovien maiden arvoyhteisö? Yhdysvaltojen käsikassara? Vai jotain aivan muuta? Yhteiseen puolustukseen Nato on turvautunut ainoastaan kerran – syyskuun 11. 2001 terroristihyökkäysten jälkeen ja tuolloinkin liittouman sotatoimet kohdistuivat Afganistaniin, joka on kovin kaukana Pohjois-Atlantilta.
Rauhaan pakottamiseen Nato taas turvautui Kosovossa. Siellä huomattiin taas kerran, että sodan aloittaminen on huomattavasti helpompaa kuin sen lopettaminen. Tarvittiin sitoutumattoman maan presidentti neuvottelemaan rauha osapuolten välille. Ja nyt tuo rauha on taas kerran koetuksella. Pakottamalla ei rauhalle voida saada tukevaa perustetta.
Kannattaa muistaa, että Nato onkin perusolemukseltaan väkivaltaiseen ongelmanratkaisuun perustuva järjestö. Se perustettiin sodan varalta ja myöhemmin humanitaarisen intervention käsitteen kehittämisen jälkeen se on olemassa sotaa varten. Voimankäytön mahdollisuus on syytä olla olemassa tilanteessa, jossa muut ratkaisut eivät toimi. Samalla kun varaudumme sodankäyntiin, meillä tulisi kuitenkin olla valmiudet myös rauhan tekoon.
Tulevaisuudessakin tulee varmasti vastaan tilanteita, joissa tarvitaan välittäjää tilanteessa, jossa Nato tai Yhdysvallat yksin ovat sodassa. Miehitys kun on äärimmäisen epävarma tapa päättää sota. Tuolloin parhaat mahdollisuudet rauhan luomiselle ovat juuri sitoutumattomien maiden edustajilla.
Naton sodankäyntikyvylle Suomella tuskin on paljoa annettavaa. Sen sijaan rauhan luomisessa suomalaiset ovat olleet tuotteliaita.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti