Marraskuisena viikonloppuna Espoon legendaariseen hotelli Korpilampeen oli jälleen kokoontunut ylioppilasliikkeen keihäänkärjeksi itseään kutsuva 300-päinen joukkio nuoria vaikuttajia. Perinteiseen tapaan huomio kiinnittyi osaltaan tulevan vuoden tavoitteiden asettamiseen ja siinä ohessa päivitettiin myös hiukan liiton poliittisia linjauksia.
Kokouksen kliimaksina olivat kuitenkin henkilövalinnat, siis SYL:n hallituksen valinta vuodeksi 2008. Itselläni oli tilaisuus tarkastella ensimmäistä kertaa tätä oikean elämän teatteria näyttelijän roolista. Juonen kulku oli lopulta hyvin yksinkertainen, joten lähinnä olemalla oma itsensä selvisi parhaiten. Näytelmän sivuroolissa toimineet hallitusehdokkaat lämmittivät haastattelupaikkojen lauteet parhaansa mukaan ja tämän jälkeen estradille astuivat puheenjohtajaehdokkaat, jotka vuorotellen vakuuttivat ja viihdyttivät kokousväkeä. Esiintyjät olivat käyneet jo ennakkoon eri puolilla Suomea harjoituskiertueen. Kaikki ehdokkaat taisivatkin osaamiseltaan olla jo varsin taitavia vastaamaan ainakin niihin helposti ennakoitaviin haastattelukysymyksiin.
Tämän jälkeen alkoi vuosikausia puhuttanut dilemma. Periaatteessa jokainen varsinainen kokousedustaja voi äänestää juuri sellaisia ehdokkaita kuin haluaa, mutta kun sen oman ylioppilaskunnan tai oman poliitisen ryhmittymän ehdokkaan läpipääsykin pitäisi varmistaa. Tähän tarvitaan Korpilammen sokkeloisilla käytävillä kierteleviä neuvottelijoita, jotka pyrkivät sopimaan sitä, miten kokonaisuus saadaan rakennettua parhaaksi mahdolliseksi.
Yön pimeinä tunteina neuvottelut johtavat yleensä lopulta jonkinlaiseen ratkaisuun. Näin ollen äänestystilanne on selvä jo ennen seuraavan päivän varsinaista äänestystä, mikä kuulostaa tietysti varsin epädemokraattiselta. Toisaalta ainakin Keskustaopiskelijoiden omissa ryhmäkokouksissa vaikutetaan siihen, millaiset valtuudet neuvottelijoille annetaan. Ei ole itsestään selvää, että ryhmä hyväksyy millaisen hallituksen tahansa, jos vain oman ehdokkaan läpimeno varmistuu. Päin vastoin; ryhmässä käydään asiallista ja syvällistä keskustelua siitä miten kulloisessakin tilanteessa toimitaan.
Eikö tämä itse asiassa ole juurikin sitä politiikkaa ja demokratiaa? Ei yksin huutamalla ja melskaamalla mitään asioita saa läpi. Ympärille tarvitaan samankaltaisesti ajattelevia ihmisiä, joiden kanssa neuvotellaan ensin omista tavoitteista. Lopulta ryhmän mandaatilla valtuutetaan joku neuvottelemaan koko ryhmän äänellä. Jos ryhmien väliset sopimukset ovat jotenkin demokratian irvikuvia, niin eikö voi ajatella, että sitä on koko välillinen demokratia? Missä sanotaan, että reilut 150 äänioikeutettua kokousedustajaa ovat sopiva määrä edustamaan 145 000 opiskelijaa? Miksi emme kokoonnu koko porukka pitämään huutoäänestystä Turun torille, jotta varmasti oikeat ihmiset saadaan valittua?
Tällä kertaa valinnoista selvittiin kuitenkin kaiken kaikkiaan varsin helpolla, koska hallitusehdokkaita oli lopulta tasan sen verran kuin oli paikkojakin. Ainoastaan puheenjohtajasta äänestettiin. Ehdokkaana oleminen oli sopuvaaleistakin huolimatta kasvattava kokemus. Kaikki haastattelut olivat sekä kysymyksiltään että tyyleiltään erilaisia, joten omaa osaamistaan ja henkistä kestävyyttään pääsi todella testaamaan. Pelottavaa oli kenties huomata kuinka hienoa oli seistä vastaamassa kysymyksiin ja nauttia samalla tilanteesta, jossa kaikki kuuntelevat kiltisti mitä olet sanomassa.
Lisää kokouksen valinnoista ja kannanotoista voi lukea osoitteesta www.syl.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti