Tutkintorakennetta muutettiin vuonna 2005, koska haluttiin lyhentää opintoaikoja ja saada potkittua opiskelijat työelämän rattaisiin aikaisemmin, nopeammin ja tehokkaammin. Sitä varten asetettiin rajoja ja säädöksiä. Opintoaika leikattiin viiteen rehelliseen ja kahteen armahdettuun vuoteen. Sitten jäätiin odottamaan, että kuinkas käy.
Tilannetta on tarkkailtu muun muassa Teknillisessä Korkeakoulussa. TKY:n julkaisema Polyteekkari-lehti kirjoittaa (2/2008) Opetusministeriön rahoittamasta opintojen seurannan rekisteriaineiston raportista, jossa todetaan, etteivät uudistuksen seuraukset ole olleet halutun kaltaisia. Opintoajat eivät näytä kääntyneen huimaan laskuun. Itse asiassa opiskelijat ovat entistä haluttomampia keräilemään pisteitä.
Kuulun itse seurannan keskeisimpään ryhmään: vuoden 2005 syksyllä aloittaneet. Elektroniikan ja sähkötekniikan - oman alani - opiskelijoiden osalta tilasto on lähes lohduton. Kokonaisopintomäärät roikkuvat kaukana tavoitellusta 120 opintopisteestä. Ainoat ala, jotka ylittävät mystisen tavoiteviivan ovat fysiikka, tuotantotalous, bioinformatiikka ja kemian tekniikka. Pahimmilla aloilla opiskelut näyttäisivät venyvän keskimäärin yli 10 vuoteen nykyisellä tahdillaan.
Syitä tällaiseen kehitykseen voidaan lähteä etsimään monesta paikasta. Moni poliitikko varmastikin luuli, että asettamalla deadline opiskelijat saadaan aktivoitua. He taisivat unohtaa, että deadlinen motivaatiolisäys on kääntäen verrannollinen asetettuun aikarajaan. Suomeksi: mitä pidemmälle aikaraja venyy, sitä vähemmän hyötyä deadlinesta on.
Yllättävän moni päättää jo ennen opintojen alkua, että ensimmäinen vuosi vietetään vähän kevyemmin ja kirjoihin tartutaan vasta toisen vuoden alussa. Osittain tämä johtuu uuden tutkintorakenteen muodostamasta aikaikkunasta: jos opinnot kerran ehtii suorittaa hyvin viidessä vuodessa, on turha kuluttaa aikaa ja vaivaa siihen ensimmäisen kahden vuoden aikana.
Vanha järjestelmä ei asettanut keinotekoisia rajoitteita. Ei ollut haamurajaa, jonka jälkeen osaston henkilökunta ottaa yhteyttä. Valmistumisesta piti huolehtia itse. Monille tämä antoi mahdollisuuden roikkua kirjoilla kymmeniä vuosia, mutta muille se oli selkeä osoitus siitä, että opiskelijan harkintakykyyn luotetaan. Kyse on vastuun ja vapauden herkästä suhteesta: jos viemme vapauden, emme voi odottaa vastuuta.
Myös tekniikan alan räikeästi ylimitoitettu sisäänotto vaikuttaa tuloksiin. Tavoitteisiin päästiin ainoastaan niillä aloilla, joissa valintarajat ovat korkealla. Muille linjoille on vaikea löytää tarpeeksi motivoituneita ja päteviä opiskelijoita.
En kuitenkaan olisi vielä täysin huolestunut omasta ikäluokastani. Pitänee odottaa rauhassa ensimmäisen viiden tai seitsemän vuoden jakson ajan ja tarkastella sitten uudestaan järjestelmää. Ehkäpä deadline alkaa tuottamaan motivaatiota, kun armon aika alkaa käydä vähiin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Tutkintorakenteen uudistuksessa ei varmaankaan ajateltu, että osa opiskelijoista syystä tai toisesta ei pysy ns. putkessa (ainakin yliopistolla tämä ns. putkessa pysyminen on tärkeintä!) - yksi käy töissä, toinen sairastuu ja kolmas etenee jostain muusta syystä opinnoissaan hitaammin. Yksi syy, miksi opinnot eivät edisty siinä tahdissa, missä oletetaan, johtuu yksinkertaisesti opetusperiodeista ja siitä, että ns. putkimallissa opetusta järjestetään vain päätenttikierrokselle ts. kerran vuodessa (tietysti poikkeuksia on, mutta silloinkin putoavat putkesta). Tämä on ainakin oma kokemukseni ja todellisuus yliopistolla - se, mitä et ehdi tai jaksa ns. putken mukana oppia, on siitä selvittävä ilman opetusta osallistumalla kirjatentteihin.
Vertailua ennen ja jälkeen Bolognan-prosessin, ja ns. putkimallin ja sitä edeltäneen mallin välillä on vaikea tehdä, koska ovat kokemukseni rajoittuvat vain vuoden 2005 jälkeiseen aikaan.
Teoriassa sellainen, joka pysyy putkessansa, valmistuukin aikataulun mukaan, mutta kaikkien osalta tämä putki muistuttaa enemmän salaojaputkea tai vastaavaa, joka ei ole ihan vedenpitävä. Ajatus vain, kun palasin luennoilta.
Lähetä kommentti