Suomessa on käyty koko 2000-luku keskustelua siitä tulisiko meidän liittyä Natoon. On todettava, että Eurooppalainen puolustus perustuu Naton 5. artiklan määrittelemään kollektiiviseen yhteistyöhön. Suurimmassa osassa Natomaita ei kuitenkaan luoteta eurooppalaiseen apuun, vaan nimenomaan Yhdysvaltojen järkkymättömään hyväntahtoisuuteen ja voimaan sotilaallisissa ratkaisuissa. Ja on todettava, että Yhdysvallat on ainoa supervalta maailmassa. Se on täysin omassa luokassa maailmanlaajuisine intresseineen ja vaikutusmahdollisuuksineen. Se on myös päätöksillään ja toiminnallaan muutoksien lähde ja toimeenpanija. Maailmanmenoa ei voi ymmärtää, jos ei ota huomioon Yhdysvaltojen perspektiiviä.
Naton puolustustakuut makaavat siis pitkälti Yhdysvaltojen käsissä, nimittäin esimerkiksi Slovenia ja Liettua ovat asettaneet itselleen enää vain 9000 sotiaan vahvuisen ammattiarmeijan ja vain 5000 sotilaan reservin. Nämäkin joukot ovat tarkoitettu ainoastaan ulkopuolisiin tehtäviin. Usko kollektiiviseen yhteistyöhön on siis vahva ja äärimmäisessä kriisissä luotetaan Yhdysvaltojen pelastukseen.
Mutta Yhdysvaltojen riippuvuus Euroopasta on kuitenkin kadonnut. Maailmanvalloitukseen pyrkivän kommunismin luhistumisen myötä katosi myös liittoutumispolitiikan merkitys. Liittoutumispolitiikka katosi terrorismin myötä. Nyt Yhdysvallat hakee turvallisuusyhteistyökumppanit tilanteenmukaisesti. Eurooppa ei ole enää etusijalla.
Yhdysvaltojen sotilasvoimien käyttöä märittelee nyt ennaltaehkäisevä toiminta ongelmavaltioita ja terrorismia vastaan. Yhdysvaltojen kanssa yhteistyötä tekevien kanssa on nyt ratkaistava asennoitumisensa tähän uuteen politiikkaan, kuten Irakin sota osoitti. YK on toki ehdottomasti ennaltaehkäisevää toimintaa vastaan, mutta Yhdysvaltojen uusi strategia ei ole.
Tämän vuoksi Yhdysvaltojen asevoimat ovat sitoutuneet voimakkaasti eripuolille maailmaa, eikä liikkumavaraa paljon ole. Ei varsinkaan Euroopan suuntaan. Tehtävät tuskin vähenevät tulevaisuudessa. Haasteita on Pohjois-Koreassa, Iranissa, Kolumbiassa, Keski-Amerikassa ja Afrikassa. Myös Kiinaa muodostaa Yhdysvalloille tietynlaisen uhan sen noustessa hiljalleen sotilaalliseksi haastajaksi. Kuinka kauan Yhdysvallat mahtavat edes jatkaa sotilaallista toimintaansa Euroopassa.
Yhdysvaltalaisesta näkökulmasta terrorismi uhkaa heitä kaikkialla maailmassa. He kokevat aidosti olevansa sodassa. Tämän vuoksi ongelmavaltiot ja terrorismi on kaadettava, sijaitsivatpa nämä missä päin maailmaa tahansa. Eurooppa on myös toiminnassa terrorismia vastaan, mutta me emme koe olevamme sodassa.
Euroopalla on vähemmän merkitystä ja suhtautuminen Lähi-itään on ollut erilaista, joten terrorismihyökkäyksiäkin on ollut vähemmän. Madridin pommi-iskut 2004 kuitenkin toivat ensikertaa Euroopankin mukaan terrorismin kartalle. Tähän asti Eurooppa oli huolestunut toisenlaisista uhista, kuten kansainvälisestä rikollisuudesta, huumekaupasta ja laittomasta siirtolaisuudesta. Euroopan mielenkiinto kohdistui siis lähinnä sen sisäisiin kysymyksiin. Toisin kuin Yhdysvaltalaiset, Eurooppalaiset ovat menettäneet kiinnostuksensa maailman rakentamiseen ja sotilasoperaatioihin. Osittain tämä johtuu myös siitä, että maailman sotilasylivoima on siirtynyt Euroopalta Yhdysvalloille.
Euroopan ja Yhdysvaltojen asevoimissa on nykyisin valtava kuilu Yhdysvaltojen eduksi ja ero vain kasvaa. Tämä on kuitenkin vain looginen seuraus uhkakuvien erilaisuuksista, eivätkä uhat ole syntyneet asevoimasuhteiden vuoksi. Tämä kuitenkin vähentää yhteistoimintakykyä Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä.
Natolla on kuitenkin edelleen Yhdysvalloille merkitystä terrorisminvastaisessa sodassa. Naton ulkopuolella käytettävien joukkojen merkitystä on korostettu ja oman maan puolustus jää taka-alalle. Aluepuolustusrakenteita on myös vähennetty. Tästä huolimatta, tai jopa muutoksista johtuen, Yhdysvaltoja tahdotaan sitoa yhä tiiviimmin Euroopan puolustukseen. Vaatimus on kuitenkin epäreilu. Amerikkalaiset tulisi vapauttaa Euroopasta muihin tehtäviin. Yhdysvaltojen luoman maailmalaajuisen tukiverkoston alla Eurooppa voi jatkaa omien moraalisten arvojensa eteenpäin viemistä.
Sotilaallisen eron voi todeta konkreettisesti siinä, että Yhdysvallat käyttävät 26 000 dollaria per sotilas, kun Eurooppalaiset käyttävät vain 4000 dollaria. Eurooppa onkin itse asiassa yhteistyökumppanina taakka Yhdysvalloille. Näin ollen voidaan suomalaisesta näkökulmasta todella miettiä onko Nato meille mikään todellinen ratkaisu ollenkaan. Meidän intresseissä ei ole kuulua organisaatioon, jonka lähtökohtainen toiminta on Naton ulkopuolisten alueiden ennaltaehkäisevä sotilastoiminta.
Suomen todellinen puolustuspoliittinen ratkaisu on siis edelleen laajaan reserviin ja asevelvollisuuteen pohjautuva armeija. Lyhytnäköisesti voidaan sanoa, että meitä koskevat sotilaalliset uhat ovat kadonneet. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Kuka osaa ennustaa 10 vuoden päähän, tai arvioida millainen merkitys aluehallinnalla on sen jälkeen kun lentoliikenne vähenee öljyn loputtua ja merikulku nostaa taas merkitystään. Venäjä on irtaantunut TAE-sopimuksesta, lisännyt sotilaita Leningradin puolustusalueella, nostanut puutulleja ja niiden väistymisen ehtona on että Suomi ja Eurooppa vaativat Venäjän jäsenyyttä maailmankauppajärjestössä.
Näin ollen voidaan todeta, että puolustusvoimien kansallinen kehittäminen on nostettava suuremmalle jalustalle ja alettava tekemään todellisia satsauksia uuteen aseteknologiaan ja uskottavaan maanpuolustukseen. Nato ei enää vastaa tähän kysymykseen. Jos Suomi valitsisi Slovenian ja Latvian tien, olisi meillä 15 000 ammattisotilaan armeija, joka vastaa poliisivoimia. Kyllä sillä liikennettä ohjailtaisiin, muttei maata puolustettaisi. Perinteisenkin Naton jäsenyys olisi heikolla pohjalla Suomen maantieteellisen aseman vuoksi. Sotatilan syttyessä saisimme lähinnä ilmapuolustuksellista apua, vähän merivoimien apua, mutta todellisia joukkoja emme saisi kovinkaan merkittävästi. Näin ollen olisi älykästä unohtaa Natojäsenyys ja keskityttävä nykyiseen puolustusjärjestelmään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti