Puhetta parisuhde- ja perheväkivallasta

Maailmanlaajuisesti ajateltuna Suomi on turvallinen maa elää. Taloudellinen vaurautemme antaa hyvät elämänpuitteet suurelle osalle kansalaisia ja yhdenvertaisuus, suvaitsevaisuus ja tasa-arvo toteutuvat paljon paremmin kuin muissa maissa.

Tästä huolimatta Suomi on Länsi-Euroopan parisuhdeväkivaltaisimpia maita. Erään sosiologian kurssin lisäksi olenkin viime aikoina törmännyt lukuisiin parisuhde- ja perheväkivaltaa käsitteleviin uutisiin ja artikkeleihin. Esimerkiksi viime viikolla julkaistiin Suomen ensimmäiset kansalliset suositukset lähisuhde- ja perheväkivallan ehkäisytyöhön. Tarkoituksena on ohjata kuntia rakentamaan selkeät ohjaamisen ja johtamisen rakenteet lähisuhde- ja perheväkivallan ehkäisylle uudistuvassa kunta- ja palvelurakennetyössä. Sosiaali- ja terveystoimi vastaa työn koordinoinnista, mutta vastuu väkivallan ehkäisystä on kaikilla ammattilaisilla, jotka kohtaavat työssään perheitä.

Oma koti on väkivalta- ja henkirikosten suhteen naisille kaikkein vaarallisin ja miehille kaikkein turvallisin paikka. 90 prosenttia kotona tapahtuvista pahoinpitelyistä ovat miehen tekemiä ja naiseen kohdistuvia. Joka viides nainen on kokenut väkivaltaa parisuhteessaan ja vuosittain 25-30 naista kuolee parisuhdeväkivallan seurauksena. Uhreina ovat nuorehkot, koulutetut ja hyvin ansaitsevat pääkaupunkiseudun naiset. Parisuhdeväkivalta näyttää siis selvästi olevan sukupuolikysymys.

Kansainvälinen liikehdintä on alentanut kynnystä väkivallasta puhumiseen ja kirjoittamiseen, sekä vahvistanut ajatuksia siitä, että vastuu väkivallasta kuuluu pikemminkin tekijälle kuin uhrille. Miksi parisuhdeväkivallasta silti vaietaan? Onko se yksityisasia, johon ulkopuolisen ei kannata puuttua? Uhri vaikenee usein häpeän, syyllisyyden ja pelon tunteiden vuoksi, mutta muiden ihmisten puuttumista näyttävät vaikeuttavan asenteet.

Väestöliiton mukaan muutokset lainsäädännössä, poliisin toiminnan tehostaminen ja yleisen tietoisuuden lisääntyminen ovat alentaneet väkivaltaisessa parisuhteessa elävän kynnystä kääntyä poliisin puoleen. Tuoreen opinnäytetyön mukaan viranomaiset kuitenkin edelleen vähättelevät parisuhdeväkivaltaa ja tällä asenteella on merkittävä vaikutus siihen, ettei väkivallan uhri käytä oikeusturvakeinoja. Lisäksi tilanteeseen sopivaa oikeusturvakeinoa on vaikea löytää: lähestymiskielto on ongelmallinen perheen sisällä eikä sakkorangaistus ole riittävä.

Miksi suomalainen mies sitten lyö? Onko väkivalta keino hallita tasa-arvoista ja miehestä riippumatonta naista tai kurittaa tottelematonta lasta? Eikö mieskulttuurin logiikan mukaisesti pienemmän päälle käyminen ole kuitenkin kunniatonta? Eikö uhrin ja tekijän tulisi olla tasaväkisiä?

Miehen on voinut olla vaikea löytää paikkaa yhteiskunnan ja miehen mallin muutoksen seurauksena. Hänen on ollut vaikea muuttaa käsityksiä perheen elättäjästä ja auktoriteetti-isästä tasa-arvoisen kumppanin ja hoivaavan isän suuntaan, jolloin ristiriitatilanteessa reagointi on automaattista lyömistä. Väkivaltaisen miehen käsitykset maskuliinisuudesta ovat vain vääränlaisia. Maskuliinisena pidetään järjestystä ja kuria, joiden avulla miehen on otettava tilanne hallintaansa ja osoitettava olevansa oikeassa sanomalla viimeinen sana, vaikka sitten lyömällä. Mies voi kuitenkin edelleen olla maskuliininen: hän voi perinteisen isän tapaan ohjata puheillaan ja tehoillaan perhe-elämän kulkua, mutta isä ei kuitenkaan pyri hallitsemaan perhettä pelolla. Isä kulkee rinnalla: hoivaa, tukee ja kuuntelee.